Tämän lupaan

Valmentaminen ja taitoluistelu on ollut mediassa syksyn aikana melko voimakkaasti esillä. Osittain uutisointiin liittyen, olen monesti aloittanut tämän kirjoituksen kirjoittamisen, mutta jättänyt sen yhtä usein kesken. Pelkuruutta todeta asiat, kuten ne ovat, mutta myös lapsenomaista uskoa siitä, ettei todellisuus ole niin synkkää, kuin siitä maalataan. Hiljaisuus tuntui oikealta tavalta käsitellä aihetta omalta puoleltani. Ainakin usein se voitti sisäisen ääneni. Tänään kuitenkin sain puhelun, joka sai minut surulliseksi.

Olemalla hiljaa, asiat eivät muutu. Siksi niistä pitää voida keskustella. Määritellä uusi normi ja seistä yhtenäisenä sen takana. On suurta viisautta pystyä myöntämään omat heikkoutensa ja virheensä. Elämä on täynnä niitä, mutta niistä pitää myös oppia. On typeryyttä tehdä sama virhe kahdesti ja suoranaista piittaamattomuutta toimia tavalla, joka on kaikissa medioissa, keskustelupalstoilla ja julkisessa keskustelussa sekä eettisissä säännöissä toimintamallina tyrmätty.

Urheilu on yksi niistä harvoista saarekkeista yhteiskunnassa, jossa on mahdollista muuntautua täysin lyhyessä ajassa. Uramuutos urheilijasta valmentajaksi saattaa parhaimmillaan käydä yhdessä yössä. Joku saattaa ajatella, että koska minulle maksetaan toiminnastani ja saan siitä elannon, se tekee minusta ammattivalmentajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kuten ei myöskään se, että käy hienot yliopistot, kouluttautuu maailman ääriin ja toteaa olevansa valmis tositoimiin. Roskaa sanon minä.

Ammattimaisuus mitataan ennen kaikkea henkilön toiminnan perusteella. Mitkä nämä mittarit ovat, jokainen voi päättää omien arvojensa mukaisesti. Itselleni yksi ohjaava tekijä on puhtaasti valmentajan ja valmennuksen määritelmä.

Sana ”coaching” eli valmentaa juontaa alkunsa vaunu-sanaan. Brittienglannissa sana valmentaja eli ”coach,” tarkoittaa bussia. Sanojen taustalla on siis ajatus auttaa ihmisiä siirtymään aloituspaikasta seuraavalle pysäkille. Kuljettaa henkilöitä heidän itsensä valitsemaan suuntaan.

Maclennan (1999) on määritellyt valmennuksen (”coaching”) seuraavalla tavalla vapaasti suomennettuna: ”Valmennus on prosessi, jossa yksittäinen henkilö auttaa toista; avaa lukkoja heidän luontaisten kykyjen edestä; suoriutuakseen, oppiakseen ja onnistuakseen; lisätäkseen tietoisuutta asioista, jotka määrittävät yksilön toimintakyvyn; kasvattaakseen toisen vastuullisuuden tunnetta omasta suorituksestaan; lisätä itseohjautuvuutta; tunnistaa ja poistaa sisäisiä esteitä onnistumisen edeltä.”

Näihin määritelmiin pyrin omalla toiminnallani niiden urheilijoiden kanssa, joiden kanssa saan tehdä yhteistyötä. En aina siinä onnistu, mutta lupaan yrittää huomenna entistä paremmin ja viisaampana.

Pysyin osittain hiljaa syksyä leimanneesta keskustelusta -kuten suurin osa valmentajista, sen takia, että olen voimakkaasti sitä mieltä, että taitoluistelun valmennuskulttuuri on pääosin terveellinen ja hyvä kasvuympäristö suurimmalle osalle lapsista, nuorista ja aikuisista toteuttaa rakastamaansa lajia. Tästä pitää huolen ammattimaisesti toimivat valmentajat lajin parissa. On kuitenkin täysin väärin väittää, että taitoluistelu olisi säästynyt täysin elämän varjopuolilta. Siitä saamani puhelu kertoi.

Haastan jokaista ohjaajaa ja valmentajaa miettimään valmennusfilosofiaansa. Oman toimintansa tasoa ja motiiveja. Vuorovaikutusta urheilijoiden ja asiakkaidensa kanssa. Omassa sanakirjassani ammattini määritellään esittämälläni tavalla. Sen mukaan lupaan toimia.