Lähes 13 vuotta sitten aloitin opintoni Vierumäellä. Ensimmäinen viikko oli ikimuistoinen monella tavalla. Muistan erityisen hyvin yhden sanomani lauseen tuolta viikolta: taitoluistelu on laji, joka perustuu ennen kaikkea taidolle ja tekniikalle, ei fysiikalle. Vuotta aikaisemmalla vuosikurssilla oleva henkilö totesi tuolloin minulle, että saatat vielä muuttaa mielesi. Tänä päivänä voin kertoa, kuinka väärässä nuorempana olinkaan.

Näkökulmamme perustuu hyvin usein kokemukseemme, omaan historiaamme. Minun historiani loi itselleni tuon kuvan, johon uskoin. Se oli totuuteni silloin, jota en osannut kyseenalaistaa. Onneksi pidin katseeni ja mieleni auki. Opiskelin ja muokkasin ajatteluani. Vuosikymmen myöhemmin olen täysin eri mieltä. Kuntotestauksen ja voimaharjoittelun mahdollisuudet niinkin teknisessä lajissa kuin taitoluistelu on valtava.

Liian usein taitoluistelua lähestytään puhtaasti teknisen näkemyksen kautta. ISU-arviointijärjestelmä on tuonut lajiin 2010-luvun aikana täysin uuden aspektin: taktisen näkemyksen siitä kuinka ohjelma kannattaa rakentaa, jotta kerää mahdollisimman paljon pisteitä. Kuntoharjoittelun ja -testauksen kohdalla on historian havinassa otettu askeleita eteenpäin. Näitä askelmerkkejä vain on kovin usein seurannut askeleen tai kahden peruutusvaihde takaisin vanhaan. Mielestäni kuntoharjoittelua ja testausta tulisi lähestyä ennen kaikkea taktisesta näkökulmasta: Kuinka rakennan harjoittelun sellaiseksi, että mahdollistan urheilijan kehittymisen niin, että pisteiden kerääminen aloitetaan täysin uudelta kierrosluvulta?

Taitoluistelu perustuu ihmisen liikkeisiin, jotka luomme lihasvoimalla. Ilman voimaa, meillä ei siis ole liikettä. Voima karttuu oikeanlaisella lihaskuntoharjoittelulla eli urheilu tai liikkuminen itsessään perustuu riittävään voimatasoon toteuttaa halutut liikkeet. Näin on myös taitoluistelun kohdalla.

Sen lisäksi lajissa tapahtuu äärimmäisen haastavia liikkeitä, joihin vaaditaan tietyt tekniset lainalaisuudet eli koordinaatiivisuutta. Nämä liikkeet vaativat usein onnistuakseen joko suurta liikkuvuutta tai todella nopeaa pyörimistä yhdistettynä tasapainoiluun. Tasapaino on yksi koordinaation osatekijöistä, liikkuvuus tarkoittaa nivelten liikelaajuutta, mutta nopeus, mitä se on?

Nopeus on voimaa, jota taito hallitsee -lausahdus on tuttu jokaiselle, joka on viimeisen kolmen tai neljän vuosikymmenen aikana avannut nopeutta käsittelevän valmennuskirjan. Nopeus siis perustuu voimaan. Tarkemmin sanottuna, nopeus perustuu pitkälti maksimivoimaan, joka on suhteutettuna urheilijan kehonpainoon taitoluistelun kohdalla. Teen siis päätelmän, että mikäli urheilijasta haluaa ”rakentaa” nopean, tulee olla vihkiytynyt voimaharjoittelun saloihin.

Voimaharjoittelun onnistumista mitataan parhaiten kuntotesteillä. Lajissa, jossa voidaan kaatua uutta elementtiä harjoitellessa tuhansia kertoja, on hyvin vaikeaa luoda konkreettisia onnistumisen mittareita ja välitavoitteita. Kuntotestit sitä vastoin perustuvat numeroihin, jotka antavat viitteitä siitä, kuinka hyvin valmentautuminen on onnistunut. Vastaa siis kysymykseen: Olemmeko pystyneet etenemään siihen suuntaan, mihin olemme halunneet edetä? Kylmät numerot antavat tukea toiminnalle. Kertovat harjoittelun laadun tietystä kuvakulmasta katsoen. Oikein toimittuna, kuntotestien avulla on myös mahdollista kasvattaa urheilijan motivaatiota ja päämäärätietoisuutta.
Fyysinen harjoittelu ja sen mittaaminen testien avulla eivät myöskään ole erotettu saareke teknisen kehittymisen näkökulmasta. Pikemminkin tukeva ja tärkeä osa-alue kokonaisuudesta. Lajissa kuin lajissa, lähtökohtaisesti kilpailukaudella urheilijan tulisi olla nopeimmillaan. Fyysinen suorituskyky tulisi pyrkiä synkronoimaan kilpailukalenterin kanssa. Tällöin mahdollistuu huippusuoritukseen yltäminen niin kilpailuissa kuin myös harjoituksissa esimerkiksi paremmalla todennäköisyydellä päästä uusi elementti.

 Taktinen näkökulma kehittää urheilijaa ulottuu siis huomattavasti laajemmalle kuin ainoastaan ISU-sääntöihin. Se ulottuu aikaan, jolloin mietitään seuraavan kauden ohjelmamusiikkia ja rakennetaan samaan aikaan peruskuntopohjaa tulevia harjoittelukausia varten. Näiden kausien kaikki toiminta tiivistyy pelkistetysti vain yhteen hetkeen, joka kestää joitain minuutteja eli urheilijan pääkilpailuun sillä kaudella. Jo kolmella kuntotestauksella vuodessa on mahdollista sopeuttaa harjoittelua oikeanlaiseen suuntaan ja kasvattaa mahdollisuutta onnistua omassa lajissaan. Taktista osaamista on ennen kaikkea varmistaa urheilijoille mahdollisuus yltää parhaimpaansa urheilu-uran aikana. Kuntotestit yhdistettynä oikeanlaiseen oheisharjoitteluun antavat omalta osaltaan tukea tälle pyrkimykselle lajissa kuin lajissa.

Varhaisin muistijälkeni ajoittuu 1980-luvulle. Kävelen siinä sairaalan käytävää käsikädessä oletettavasti isäni tai isoisäni kanssa. Tuo kuva on jäänyt mieleeni vahvasti. Tunnejälki tuossa muistossa on kolmenkymmenvuoden jälkeenkin valtaisa. En vain tiedä, onko se totta. Näen itseni kävelemässä hieman lintuperspektiivistä katsoen takaapäin. Rationaalinen puoleni on aina sanonut, ettei muistoni ole totta -ainakaan täydellisesti, mutta siitä olen halunnut pitää kiinni. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä tämä muisto on seurannut minua koko elämäni. Näinhän ihmisille tapahtuu; jokin asia jää mieleen kaikesta siitä tietomäärästä, joka meitä ympäröi.

Viidentoista vuoden takaa armeija-aikani ensimmäiseltä päivältä muistan vain muutamia asioita. Yksi niistä oli komppanian kapteenin lupaus rehellisestä palautteesta. Hän totesi tuona päivänä monta viisasta ajatusta, joita nuori mies ei silloin uskonut eikä ymmärtänyt. Niin, rehellinen palaute. Sitä ei kovin usein enää saa ja silloin kun saa, niin monesti sen kyseenalaistaa. Ja hyvä niin.

Palaute on useimmiten subjektiivista eli yhden yksittäisen henkilön näkemys asiasta. Ei siis kaikkitietävää totuutta. Kuten kaikesta informaatiosta ympärillämme, myöskään palautteesta ei koskaan tiedä, mikä on se siemen, joka jää itämään. Kasvaa henkilön sisällä mittoihin, jonka äärellä maailmakin näyttää pieneltä. Tästä syystä palautteen ja vuorovaikutuksen kohdalla tulisi aina olla varovainen. Punnita, mikä on tarttumisen arvoista ja mikä on sitäkin kalliimpaa ja jättää sanomatta.

Sain tänään palautteen itsestäni, persoonastani. Se oli tarkka ja pääosin allekirjoitan sen täysin. Ainoastaan kahdesta sanasta olin eri mieltä. Kymmenistä sanoista, tartuin siis yksittäisiin sanoihin. Kaikki se moninkertainen hyvä pyyhkiytyi pois niin nopeasti. Hyökyaalto rantautui. Ensireaktioni oli tyrmistynyt. Olenko todella tuollainen? Tunsin juurien kasvavan sisälläni.

Huhtikuun 19. päivä julkaistiin verkkomediassa henkilökuva ihmisestä, joka on vuosien aikana rohkaistunut tavoittelemaan unelmiaan. Pääosahenkilö on aikaisemmin herättänyt keskustelua jäähallien käytävillä. Tämän kertainen uutinen herätti keskustelua yhden valmentajan toimesta facebookissa. Kuulin asiasta saman päivän iltana. Lukiessani tuota keskustelua olin onnellinen. Minulle tuntemattomat ihmiset uskalsivat tukea kanssaihmistä, joka pyrkii tekemään itsestään onnellisen taitoluistelun kautta. Nousemaan yksittäisen ihmisen vuoksi barrikadeille ja vaatimaan kunnioitusta, joka jokaiselle kuuluu. Tätä perusoikeutta oltiin kyseenalaistamassa radikaalilla tavalla. Ainut asia, johon keskustelun henkilö on syyllistynyt mielestäni, on elämään oman näköistä elämäänsä. En ymmärrä, mikä siinä on jotain sellaista, johon tulisi puuttua. Pikemminkin tukea.

Mikäli ei toista ihmistä tai yhteiskuntaa vahingoita ja tarkoitusperät ovat kunnioitusta herättäviä, niin tuleeko siihen puuttua? Onko asialla merkitystä palautteen antajalle? Mikä on palautteen hinta sen vastaanottajalle? Kuinka arvotamme onnellisuuden?

Olen ylpeä siitä, että taitoluisteluliitto päätti julkaista juuri tämän henkilön tarinan sivuillaan. Kertoa, että tuemme jokaista ihmistä omalla matkallaan taitoluistelun parissa. Toisin kuin naamakirjan keskusteluissa todettiin, niin minä totean tänään selkäsuorana, leuka kaukana rinnastani olevani Suomalainen. Perustelen ison alkukirjaimen sillä, että uskallan esittää tukeni monipuolisuuden vuoksi. Uskon, että jokaisella on oikeus pyrkiä onnellisuuteen ja mikäli taitoluistelu pystyy tätä tarjoamaan, sen tulisi olla hieno asia. Jotain, josta olla ylpeä niin monella tavalla. Toivonkin, ettei kyseisen henkilön sisälle asettunut siementä, joka saisi epäilemään omaa minuuttaan. Onnellisuus on jotain sellaista, jota kannattaa tavoitella hajaäänistä välittämättä.

Omalla kohdallani prosessi on vielä kesken. Minua ei arvosteltu. Käsittääkseni tarkoitusperät eivät olleet ilkeät. Näin haluan uskoa. Palautteessa oli niin paljon omasta mielestäni hyvää, johon haluan samaistua: Olen tuollainen ja kuinka ihanaa, että joku on sen pystynyt sanoittamaan omasta näkökulmastaan. Mutta ne kaksi sanaa. Ne putosivat multaan sisälläni. En tiedä, mihin se tulee johtamaan, mutta olen varma, että mietin asiaa tulevina päivinä. Pohdin, kuten niin moni lapsi. Vanhus. Äiti. Isä. Tuntematon. Tuttu. Urheilija. Anorektikko. Teini. Aikuinen. Haavoittuva. Ihminen.

En ole ikinä pelännyt työntekoa. Ajatusmaailmani on aina perustunut ideologiaan, jossa työ tekijäänsä kiittää. Tätä oppiahan pyrin valmentajana välittämään urheilijoille: harjoitelkaa ja annatte itsellenne mahdollisuuden kehittyä. Viimeisten vuosien aikana olen kuitenkin alkanut sekä itsessäni että muissa ihmisissä seuraamaan piirteitä ja merkkejä, jotka huutavat epätasapainosta elämässä. Näitä merkkejä voi olla useita, jokainen saattaa kertoa hieman eri asioista, mutta viestin merkitys on aina sama: kaikki ei ole hyvin.

Vuosi sitten tein päätöksen, etten ikinä halua enää joutua tilanteeseen, johon olin itseni ajanut ennen opintovapaani alkua. Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olin uupunut. Hoin itselleni useaan otteeseen, että jaksa vielä muutama kuukausi ja sitten kaikki muuttuu. Eihän se pitänyt paikkaansa. Tuollaiset asiat eivät muutu itsestään. Ne vaativat suunnitelmallista muutoshakuisuutta, valintoja ja itsensä johtamista monen muun asian ohella. Itsepetoksen määrällä ei vain ole tietyissä tilanteissa rajoja. Minun kohdallani tuo ajanjakso oli yksi niistä hetkistä.

Osittain oman menneisyyteni takia olen kevään aikana perehtynyt opiskeluissani niin ihmisten johtamiseen, kuin työhyvinvoinnin lisäämiseen. Uskon, että paremmalla (itsensä ja muiden) johtamisella ja vuorovaikutuksella on mahdollista päästä parempiin lopputuloksiin myös valmennuksen saralla. Yksi viimeisimmistä projekteistani oli pienimuotoisella tutkimuksella kartoittaa taitoluisteluvalmentajien jaksamista työssään. Vastauksia kerätessäni lupasin myös auki kirjoittaa tulokset, mikäli asia herättää tarpeeksi kiinnostusta valmentajien parissa. Miehen mitta taitaa ennen kaikkea olla hänen sanansa, joten siitä jos mistä kannattaa pitää kiinni.

Jotta tutkimustuloksia voi millään tavalla arvioida, tulee lukijan olla selvillä peruskäsitteistä työuupumuksen kohdalta. Siksi siis tiivis teoriaosuus vielä ennen tuloksia:

Työuupumus on seurausta yksilön voimavarojen ylittämisestä ja pitkittyneestä työstressistä. Tällaisen tilan ominaispiirteiksi luokitellaan uupumisasteinen väsymys, työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ammatillisen itsetunnon heikentyminen. Monella henkilöllä on raportoitu myös keskittymiskyvyn ja muistin heikkenemistä.

Tekijät, jotka vaikuttavat työuupumuksen syntyyn voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: yksilöön (persoonallisuuden ominaisuudet ja elämäntilanne), yhteisöön (epätasa-arvoinen kohtelu, ihmisten välinen yhteistyö ei suju jne.) ja suoraan työhön (mm. epäselvät tavoitteet, eettisyys, jatkuvat muutokset) liittyviin tekijöihin.

Työuupumus ei siis ikinä ole seurausta ainoastaan yhden osa-alueen väliaikaisesta ylirasituksesta vaan pitkäkestoisen ylirasittuneisuuden tilasta kokonaisvaltaisesti katsottuna.

Taitoluisteluvalmentajat raportoivat olevansa sitoutuneita työhönsä (71%) ja vaikka noin puolet (49%) kertovat usein ”hukkuvansa töihin,” niin yöunia se ei kuitenkaan onneksi suurimmalla osalla häiritse (53%). Selkeä enemmistö kokee olevansa edelleen kiinnostunut asiakkaistaan (82%), tekevänsä arvokasta työtä (61%) ja on pystynyt vastaamaan omiin odotuksiinsa vaikutusmahdollisuuksistaan työn osalta (63%). Vaikka puolet vastaajista kokevat itsensä edelleen arvostetuksi ammatissaan, niin reilu neljännes näkee oman ammatillisen arvostuksensa laskeneen muiden silmissä viime vuosina.

Kysyttäessä taitoluisteluvalmentajilta asioita, jotka tapahtuvat usein heidän työpaikoillaan ainoastaan tervehtiminen (97%) on saanut lähes varauksettoman kannatuksen. Seuraavaksi suosituimpia asioita annetulta listalta olivat asiallinen kohtelu (68%), sovitusta kiinni pitäminen (65%), tiedon jakaminen (57%) ja ongelmien esiin nostaminen (54%). Yli puolet totesi, ettei heidän työpaikallaan ole tapana tarjota apua (51%) ja vielä suurempi osa vastaajista koki, ettei esimiehen tuki ja oikeudenmukainen kohtelu (57%) toteudu arkipäivässä. Suurin osa valmentajista oli myös sitä mieltä, etteivät ole tarkastelleet omaa toimintaansa (59%) työnteon kohdalla useinkaan.

Kysyttäessä suoraan, oletko kokenut työuupumusta, 55% taitoluisteluvalmentajista vastasi kyllä. Vastaajat kuvailivat oireiksi väsymyksen, liian suuren työkuorman, erilaisia henkisiä oireita ja vaikutuksia kognitiivisiin kykyihin. Fyysisiä oireita, motivaation laskua ja univaikeuksia esiintyi kaikkia yleisesti. Myös riittämättömyyden tunne sekä motivaation lasku saivat mainintoja runsain mitoin.

Valmentajat kokivat, että työuupumusta estäviä tekijöitä löytyy neljästä eri pääkategoriasta: itsestä huolehtimisesta, vapaa-ajan merkityksen luomisesta tärkeäksi, mahdollisuudesta tuunata omaa työtään sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan työyhteisöön. Työyhteisön sisällä haluttiin parantaa vuorovaikutusta, löytää yhdessä tekemisen kulttuuri ja toivottiin työnantajalta ammatillista selkärankaa, kuten selkeitä työrooleja. Hajamainintoja saivat myös työntekemistä tukevat asiat, kuten työterveyspalvelut, positiivisuuden esiin nostaminen sekä esimerkiksi rekrytoinnin nopeus muuttuvissa työolosuhteissa työuupumusta ehkäisevinä tekijöinä.

Hieman hälyttävänä koin vastauksen, jonka mukaan työyhteisö ei voi millään tavalla ehkäistä työuupumuksen syntyä. Jokainen olisi siis oman onnensa seppä. Tämä ei pidä paikkaansa vaan pikemminkin päinvastoin. Työyhteisöllä ja itse työllä on aina suuri vaikutus niin työnimuun ja -hyvinvointiin, mutta käänteisesti myös työuupumukseen. Näiden kaikkien on todettu tarttuvan viruksen lailla työyhteisössä. Toisin sanoen, työntekijä heijastaa omalta osaltaan työyhteisön tilaa ja työyhteisö taas yksittäisten työntekijöiden hyvinvointia kokonaisuutena. Elämme siis symbioosissa työmme ja työyhteisön kanssa. Tärkeää on kuitenkin huomata, että työuupumus on aina subjektiivinen kokemus; synty- ja toipumisprosessi mukaan lukien.

Tutkimukseni ei ollut tarpeeksi kattava (n. 38), jotta siitä voi vetää suuria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Silti voi hyvällä omallatunnolla todeta, että vaikuttaisi siltä, että taitoluisteluvalmentajat ovat sitoutuneita työhönsä, mutta huolestuttavan moni löytää itsestänsä työuupumuksen piirteitä. Tätä havainnointia tukee myös suorakysymys työuupumuksen kokemisesta työurallaan (55%). Tämä on huomattavasti korkeampi, mitä ihmisillä on tutkimuksissa keskimäärin havaittu (8-25% suomalaisista).

Toinen esiin nostettava asia, joka vaikuttaisi puuttuvan työn sisällä on selkeä työnjohto, joka tukisi työntekijää niin hyvinä kuin huonompina aikoina. Loisi mahdollisuuksia yhteistyölle, avun tarjoamiselle, tiedonvälitykselle kuin myös itsereflektiolle. Työnjohdon voi käsittää monella eri tavalla taylorismista aina asiantuntijaorganisaatioissa vallitsevaan jaetun johtamisen kulttuuriin. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mikä on millekin organisaatiolle oikea johtamiskulttuuri. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että myös työhyvinvoinnin kannalta urheilujohtaminen olisi tärkeää ottaa huomioon taitoluistelun parissa. Uskon myös, että muutos tähän suuntaan on tulevaisuudessa tulossa isoimmissa seuroissa.

Oman jaksamiseni kohdalla olen tullut siihen tulokseen, ettei valmentaja ole sen kovemmasta hiilestä tehty, kuin kukaan muukaan ihminen. Suuressa paineessa intohimolla työskentely saattaa kiteyttää valmentajan ammattitaidon ja kyvyt timanttisiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että timanteillakin on hajoamispisteensä. Toivottavasti jokainen valmentaja tunnistaa omansa. Itsensä oppimiseen olisi varmasti hyvä saada tukea myös työnantajilta kuin kollegoilta. Jatketaan siis keskustelua, löydetään yhteisiä hymyn aiheita ja tähdätään sen voimin yhä parempaan valmennukseen.

Viimeaikaisten tapahtumien johdosta en voi olla ajattelematta taitoluistelun tulevaisuutta ja nykytilaa. Tällä kertaa en aio puuttua siihen paljon julkisuutta saaneeseen tapaan valmentaa vaan ongelmaan, joka johtaa omalta osaltaan jatkuvasti uusiin ongelmiin lajin parissa.

Puhun urheilujohtamisesta. Sitä tulisi löytyä niin valmentajilta itseltään, mutta varsinkin työnantajan ja lajiliiton puolelta. Viimeisen viikon tai kahden aikana olemme saaneet lukea, kuinka kaksi valmentajaa ovat saaneet kurinpitolautakunnalta sanktion: Toinen vuoden mittaisen kilpailukiellon, toinen varoituksen siitä, ettei ollut puuttunut toisen valmentajan toimintaan vaan sallinut sen jatkua vuosia. Viime syksynä mediassa pitkään pyöri tapaus, jossa valmentaja oli syyllistynyt seksuaaliseen hyväksikäyttöön valmennettaviensa kohdalla. Yhdistävä tekijä tapauksissa: taitoluistelu. Myös muiden lajien osalta on ollut uutisointia, mutta keskitytään nyt taitoluistelumaailmaan.

Kaiken varalta totean, että ylläolevan olen ymmärtänyt mediassa olleen uutisoinnin nojalla. Todella toivon, että edellä olevassa kappaleessa olisi suuri asiavirhe ja väärinkäsitys, mutta epäilen kovasti, että näin olisi. Kirjoitan tätä siis puhtaasti mediatietojen ja omien muistikuvieni varassa.

Uutisointia seuratessani olen yhä enemmän alkanut ihmettelemään, kuinka asiat on päästetty tähän pisteeseen. Kuinka monta shokeeraavaa uutista on vielä luvassa? Missä on julkisuuskuvan ja myös itse toiminnan hallinta, jota johtoportaan pitäisi johtaa ja vaalia.

Kummatkin edellä mainituista väärinkäytöksistä tulivat julkisuuteen vasta median kautta. Liiton virallinen kanta on yhtenä päivänä, että valmentaja saa jatkaa tehtävässään ja seuraavana päivänä, että johtopäätöksiä tulisi sittenkin tehdä. Perjantaina uutisoidun tiedon mukaan, kyseisen seuran hallitus on päättänyt erota, sillä seura on kokonaisuudessaan jakautunut puolesta ja vastaan päävalmentajan kohtalosta päätettäessä.

Toiminta itsessään vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna tuuliviiriltä syysmyrskyssä, jonka sateinen ryöpytys on kestänyt lokakuulta aina tänne asti. Alati muuttuvana toimintana, josta ei löydy muuta varmuutta kuin se, ettei huomennakaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mikäli on ollut tietoinen tämän koko luokan asioista -ei viikkoja tai kuukausia, vaan reilusti yli vuoden päivät ei toiminnan tai tiedottamisen tulisi näyttää tältä.

Oman käsitykseni mukaan johtoasemassa oleville henkilöille ei makseta niinkään työntekemisestä vaan erityisesti vastuunkannosta. Siitä, että heillä on selkeä visio, mitä tulisi tehdä ja miten sinne tullaan pääsemään. Valon näyttämisestä tiellä kohti villakoiran ydintä ja sieltä takaisin kohti sovittuja tavoitteita. Olen aina ollut sitä mieltä, että jaettu vastuu ei ole kenenkään vastuu. Kysynkin, että kuka on se, joka kantaa vastuun taitoluistelussa kaikesta tapahtuneesta, kenellä on se visio ja keinot johdattaa laji kohti parempaa tulevaisuutta niin isommassa mittakaavassa kuin yksittäisessä seurassa?

Me valmentajat pyrimme varmasti hoitamaan omat työmme, mutta renki vaatii aina isännän. Olisiko jo aika uudistaa kulttuuria ja todeta, että tarvitsemme ammattimaista johtamista urheilussa -anteeksi, taitoluistelussa. Osa urheilusta on jo päässyt ammattimaisen urheilujohtamisen makuun ja varmistanut, että siihen myös löydetään rahoitus. Kunpa jokin tällainen laji olisi tarpeeksi lähellä, jotta esimerkkiä näkisi!

Mielestäni Suomessa taitoluistelu on polkenut paikallaan kehityksessä. Viimeisen noin 10-vuoden taitoluistelun arvokilpailujärjestelyistä on tullut n. 4,8M€ positiivinen tulos. Itselleni ei vieläkään ole täysin selkeänä, mihin nuo rahat ovat menneet tai suunniteltu käytettäväksi. Mielenkiinnolla kuitenkin seuraan uutisointia, mitä jalkapallo aikoo tulevalla voittopotillaan tehdä.

Minulla ei ole valmiita ratkaisumalleja olemassa oleviin ongelmiin, mutta jos yksi asia on varmaa niin se, että taitoluistelu tarvitsee muutosjohtamista. Harrastelijat ja vanhemmat eivät voi kantaa vastuuta ammattilaisten toiminnasta eikä kenenkään pidä myöskään olettaa, että heillä olisi vaadittavia taitoja toimia kyseisissä positioissa. Heitä ei voi siitä syyttää ja jossain määrin, jopa ymmärrän luisteluseuran hallituksen päätöstä erota paikaltaan. Oma henkilökohtainen ennätykseni työnantajaseuran puheenjohtajan paikan vaihtumisessa on muistaakseni neljästi kolmen vuoden aikana.

Muutos on mahdollisuus ja toisinaan välttämättömyys. Tarvitaan vahvaa näkemystä pyrkiä uuteen ja myös taitoa nähdä, mitä kyseinen ala vaatii menestyäkseen nyt ja tulevaisuudessa. Kuinka luoda jo menetetystä aihiosta kukoistava liiketoimintamalli ja pitää pyörät pyörimässä. Lauri Ratia on jo varattu, mutta hänkin varmasti aloitti ei tunnettuna johtajana joskus aikoinaan. Nyt olisi jo aika alkaa luomaan taitoluisteluun niitä persoonia, jotka pystyvät ja uskaltavat tarttua asioihin. Omaavat ammattitaitoa johtaa ja puuttua epäkohtiin. Urheilujohtajien tulisi olla tämän hetken muutosjohtajia. Ongelmana vain on, ettei taitoluistelussa ole urheilujohtajia ja siitä tämänhetkiset ongelmatkin ovat taitaneet osaltaan johtua.

Valmentaminen ja taitoluistelu on ollut mediassa syksyn aikana melko voimakkaasti esillä. Osittain uutisointiin liittyen, olen monesti aloittanut tämän kirjoituksen kirjoittamisen, mutta jättänyt sen yhtä usein kesken. Pelkuruutta todeta asiat, kuten ne ovat, mutta myös lapsenomaista uskoa siitä, ettei todellisuus ole niin synkkää, kuin siitä maalataan. Hiljaisuus tuntui oikealta tavalta käsitellä aihetta omalta puoleltani. Ainakin usein se voitti sisäisen ääneni. Tänään kuitenkin sain puhelun, joka sai minut surulliseksi.

Olemalla hiljaa, asiat eivät muutu. Siksi niistä pitää voida keskustella. Määritellä uusi normi ja seistä yhtenäisenä sen takana. On suurta viisautta pystyä myöntämään omat heikkoutensa ja virheensä. Elämä on täynnä niitä, mutta niistä pitää myös oppia. On typeryyttä tehdä sama virhe kahdesti ja suoranaista piittaamattomuutta toimia tavalla, joka on kaikissa medioissa, keskustelupalstoilla ja julkisessa keskustelussa sekä eettisissä säännöissä toimintamallina tyrmätty.

Urheilu on yksi niistä harvoista saarekkeista yhteiskunnassa, jossa on mahdollista muuntautua täysin lyhyessä ajassa. Uramuutos urheilijasta valmentajaksi saattaa parhaimmillaan käydä yhdessä yössä. Joku saattaa ajatella, että koska minulle maksetaan toiminnastani ja saan siitä elannon, se tekee minusta ammattivalmentajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kuten ei myöskään se, että käy hienot yliopistot, kouluttautuu maailman ääriin ja toteaa olevansa valmis tositoimiin. Roskaa sanon minä.

Ammattimaisuus mitataan ennen kaikkea henkilön toiminnan perusteella. Mitkä nämä mittarit ovat, jokainen voi päättää omien arvojensa mukaisesti. Itselleni yksi ohjaava tekijä on puhtaasti valmentajan ja valmennuksen määritelmä.

Sana ”coaching” eli valmentaa juontaa alkunsa vaunu-sanaan. Brittienglannissa sana valmentaja eli ”coach,” tarkoittaa bussia. Sanojen taustalla on siis ajatus auttaa ihmisiä siirtymään aloituspaikasta seuraavalle pysäkille. Kuljettaa henkilöitä heidän itsensä valitsemaan suuntaan.

Maclennan (1999) on määritellyt valmennuksen (”coaching”) seuraavalla tavalla vapaasti suomennettuna: ”Valmennus on prosessi, jossa yksittäinen henkilö auttaa toista; avaa lukkoja heidän luontaisten kykyjen edestä; suoriutuakseen, oppiakseen ja onnistuakseen; lisätäkseen tietoisuutta asioista, jotka määrittävät yksilön toimintakyvyn; kasvattaakseen toisen vastuullisuuden tunnetta omasta suorituksestaan; lisätä itseohjautuvuutta; tunnistaa ja poistaa sisäisiä esteitä onnistumisen edeltä.”

Näihin määritelmiin pyrin omalla toiminnallani niiden urheilijoiden kanssa, joiden kanssa saan tehdä yhteistyötä. En aina siinä onnistu, mutta lupaan yrittää huomenna entistä paremmin ja viisaampana.

Pysyin osittain hiljaa syksyä leimanneesta keskustelusta -kuten suurin osa valmentajista, sen takia, että olen voimakkaasti sitä mieltä, että taitoluistelun valmennuskulttuuri on pääosin terveellinen ja hyvä kasvuympäristö suurimmalle osalle lapsista, nuorista ja aikuisista toteuttaa rakastamaansa lajia. Tästä pitää huolen ammattimaisesti toimivat valmentajat lajin parissa. On kuitenkin täysin väärin väittää, että taitoluistelu olisi säästynyt täysin elämän varjopuolilta. Siitä saamani puhelu kertoi.

Haastan jokaista ohjaajaa ja valmentajaa miettimään valmennusfilosofiaansa. Oman toimintansa tasoa ja motiiveja. Vuorovaikutusta urheilijoiden ja asiakkaidensa kanssa. Omassa sanakirjassani ammattini määritellään esittämälläni tavalla. Sen mukaan lupaan toimia.

Aina silloin tällöin löydän itseni saman aiheen ääreltä: Miten mitata onnistuminen? Milloin voidaan todeta, että näin sen kuuluikin mennä? Osakeyhtiöiden kohdallahan tuo on äärimmäisen helppoa, jopa lakiin kirjattu. Voiton tuottaminen osakkeen omistajille on ainoa peruste yhtiön olemassaololle, ellei muuta ole yhtiöjärjestyksessä sovittu. Mitä tämä urheilun kohdalla tarkoittaisi? Onko olemassa yleismaailmallista vastausta urheilun saralla? Milloin urheilu itsessään jää voitolle vai onko kyseessä vain henkilökohtaisia voittoja?

Kysymys on omalla kohdallani tuottanut moniulotteisia vastauksia. Pohdintoja, joissa tietysti selitän itselleni omia epäonnistumisiani paremmiksi niin valmentajana kuin ihmisenäkin. Silti huolestuneena katson vierestä, kuinka enenemissä määrin arvostetaan ainoastaan sitä ilmiselvintä vastausta: Voittojen määrää. Ymmärrän voittojen tavoittelun ammattiurheilussa, varsinkin avoimien taitolajien kohdalla, jotka kamppailevat sarjapisteistä. Tällöin heikompi joukkuekin voi lähteä kentältä voitokkaana ja valmentaja saa edelleen pitää työpaikkansa. Tuossa tapauksessa urheilijat ovat ammattilaisia. Heitä ei kehitetä, vaan itse joukkuetta kehitetään. Mikäli olet tarpeeksi hyvä, saat pitää paikkasi joukkueen sisällä.

Taitoluistelun kohdalla voiton määritelmä itsessään tulisi määritellä uudelleen. Taitoluistelu ei pääsääntöisesti elä ammattiurheilun puolella Suomessa, vaan harraste- ja kilpaurheilun ehdoilla. Kamppailemme monien muiden lajien kanssa samoista harrastajamääristä ja ennen kaikkea tyytyväisistä asiakkaista eli lapsista ja nuorista. Otetaanko tämä taitoluistelussa huomioon ja jos, niin miten?

Taitoluistelun harrastajamäärät ovat Suomen Taitoluisteluliiton vuosikertomuksen (2017-18) mukaan nousseet vuosien 2013-18 aikana n. 1000 lisenssinhaltijalla (vastaa alle 10% nousua). Tämä kaikki on positiivista tietenkin, mutta vertailun vuoksi voimisteluliitto on kasvattanut lisenssinhaltijoita samalla aikajänteellä yli 8 000 ihmisellä (toimintakertomus 2017). En tiedä, mitä voimisteluliitto on tehnyt eri tavalla, mutta he ovat kuitenkin saaneet tuplattua lajin lisenssimäärän. Se on kunnioitettava saavutus näin lyhyellä aikajänteellä.

En peittele, ettenkö olisi huolestunut taitoluistelun nykytilasta Suomessa -ja kyllä, olen täällä Kreikassakin tietoinen juuri saavutetusta EM-mitalista. Se oli hieno saavutus koko EsJt:n tiimiltä sekä ennen kaikkea Viveca Lindforsilta. Olen huolestunut taitoluistelun maineesta, lajin mediaseksikkyydestä sekä ylipäätään kilpailukyvystä muihin lajeihin nähden.

On ollut virkistävää seurata taitoluistelua viimeiset puoli vuotta ulkopuolelta. Laji, jolla kuvittelin olevan puhtoinen imago, onkin jotain aivan muuta. En ole laskenut, mutta uskallan veikata lajilla olleen enemmän negatiivista kuin positiivista julkisuutta viimeisen vuoden aikana mediassa. Olympiavalintojen kärhämä, Kiiran urheilijaelämänkerta, autoritäärinen valmennustyyli lajin sisällä ja kehonkuvan vääristyminen ovat vain esimerkkejä, joihin itse olen törmännyt.

On totta, että lajista on uutisoitu myös positiivisesti, mutta kuinka monta positiivista palautetta täytyy olla, jotta ihmiselle jää positiivinen muistijälki? Omaan koulutukseeni nojaten ja hieman tutkimuksia soveltaen vastaan suhdeluvun olevan noin 5:1. Millään matematiikalla en ole päässyt tuollaiseen suhdelukuun taitoluistelun uutisoinnissa.

Selvyyden vuoksi totean, etten ole ylisanojen tai mielistelyiden kannattaja. On kyse sitten huippu-urheilijasta, harrasteluistelijasta tai aikuisharrastajasta, on ensiarvoisen tärkeää tarjota heille kaikille mahdollisuus elämykselliseen toimintaan. Taitoluistelua tulisi uudistaa tuotteena, jotta voimme kilpailla niin kansainvälisillä kilpakentillä kuin myös kotimaan harrastemarkkinoilla. Lyhykäisyydessään tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi, että pojille tarjottaisiin ensisijaisesti muita kuin pinkkejä treenikamoja, luistelija- ja ohjaajakoulutus tapahtuisi kannustuksen ja ilon kautta sekä seurojen välinen yhteistyö oikeasti ottaisi tuulta allensa.  Kenties todellisen voiton ja onnistumisen määritelmä taitoluistelussa pitäisikin mitata lopettaneiden luistelijoiden halukkuudella tuoda oma lapsensa lajin pariin.

 Suosittelen opintovapaan ottamista kaikille lajin parissa työskenteleville. Se on avannut ainakin omia silmiäni.