Kävelin liikuntapaikalle sisään menneellä viikolla, kun kuulin vieressäni valmentajan sanovan innokkaalle ryhmälle: ”Osaatteko mennä pari riviin ja laittaa naamat umpeen.” En jäänyt seuraamaan toiminnan jatkoa, enkä nähnyt sitä edeltävää tilannetta, mutta jostain syystä jäin miettimään tuota puolikasta huudahdusta. Sen syntyperää. Ihmistä, joka päästi sanat suustaan sekä toiminnan seuraamuksia. Myös itseäni ja omaa reagointiani.

Kulttuuria on vaikeaa ja hyvin hidasta muuttaa. On esitetty, että käyttäytymiskulttuurin muutos tapahtuu aina seuraavalle sukupolvelle, koska vanha koira ei uusia temppuja opi. Ymmärtää kyllä, osaisi, mikäli niin päättäisi, mutta jostain syystä käyttäytymisen ja ajattelumallin muutos arkipäivän elämään ei kestä aikaa vanhemmalla iällä. On kyse sitten terveellisistä elämäntavoista, aivastamisesta käsivarteen kämmenen sijaan tai sitten kommunikoinnista. Niin hyvät kuin huonotkin tapamme ovat juurtuneet syvälle.

Ihmiselle luontaisin ja helpoin tapa omaksua asioita on matkiminen. Sillä tavalla opimme seisomaan, kävelemään, käyttäytymään, näkemään vaivaa tai vaikka kommunikoimaan. Toistamme ympärillämme tapahtuvia asioita. Jopa näkökulmat ja ajattelumallimme on historiamme muokkaamia. Mitä nuorempaan henkilöön päästään vaikuttamaan, sitä kritiikittömämpää vastaanotto on. Sama asia pitää paikkansa ”suljettujen” yhteisöiden kohdalla, joita niin kovin moni urheilulaji tai seuratoiminta ikävä kyllä edustaa.

On tiedossa, että saman mieliset henkilöt työskentelevät näennäisesti tehokkaammin yhdessä. He löytävät toteutettavat ratkaisut nopeammin ja saavat asioita aikaiseksi. Ilmapiiri tällaisessa työyhteisössä saattaa olla loistava, jossa jokainen kokee draivin tunteen.

Sen sijaan eri persoonallisuuksista ja taustoista koottu ryhmä ei työskentele aivan niin nopeasti. He joutuvat keskustelemaan, uskaltavat tuoda erilaisia näkemyksiä esiin ja neuvottelemaan toteutettavasta lopputuloksesta. Punnitsemaan siis toistensa sanoja, tapaa ajatella ja haastamaan omaansa tässä prosessissa. Tässäkin ryhmässä saattaa olla upea tunnelma sekä kokemus työskennellä, mutta erilaiset mielipiteet rakentavat tietyssä määrin myös teräviä kulmia matkan varrelle.

Kumpikin mainituista ryhmistä toimii omalla tavallaan, mutta jälkimmäinen onnistuu lähes poikkeuksetta paremmin ja laadukkaammin. He löytävät innovatiivisemmat tavat toteuttaa tehtävänsä ja usein päätyvät nopeammin siihen toimivimpaan ratkaisumalliin. Erilaisuus tuo siis vaihtoehtoja. Uusia mahdollisuuksia ja työkaluja niin itsensä kuin edustamansa organisaation kehittämiseen. Lopputuloksena toiminnan laatu kasvaa ja tuottaa lisäarvoa niin tekijälle, työyhteisölle, organisaatiolle kuin asiakkaallekin. Kaikki hyötyvät.

Tämän erilaisuuden valjastaminen hyötykäyttöön vaatii kuitenkin paljon uskallusta. Rohkeutta muuttaa omia mielipiteitä ja tahtoa nähdä hyvää toisen henkilön sanoissa. Yksinkertaisesti tunnetta turvallisuudesta ja hyväksynnästä ilman pelkoa tulla leimatuksi typerästä ideasta tai ehdotuksesta. Ei ainoastaan erilaisuuden sietämistä vaan jopa sen kaipaamista.

Ensimmäinen askel kohti laadukkaampaa toimintaa on mahdollisuuden luonti. Kasvattaa diversiteettiä saattamalla eri taustoista tulevia ihmisiä yhteen. Olematta sulkematta ovia omassa organisaatiossa ja elämässä heiltä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Näin mahdollistetaan kehittyminen ja parempi huominen, uudet ideat sekä laajempi näkökulma. Avoimuus uutta kohtaan on siis hyve, joka houkuttelee kaivetuista poteroista pois.

Olen monesti mielessäni kiittänyt entistä valmentajaani, joka onnistui vaikuttamaan ajattelumalliini usealla tavalla. Hän sai minut pohtimaan lauseiden syvempiä merkityksiä lainausten kautta. Yksi hänen minulle jakamistaan viisauksista oli taiteilija Henrik Tikkasen toteamus: ”Ellei paremmasta mitään tiedä, keskinkertainen on hyvää, kurja siedettävää, sietämätön mahdollista ja surkea normaalia.”

Urheilijoiden, valmentajien ja organisaatioiden tulee pitää silmänsä auki. Olla avoimia muutoksille. Hakeutua niiden pariin. Avata toimintaansa ja aktiivisesti kaikilla osa-alueilla pyrkiä uudistumaan. Löytämään tietotaitoa ulkopuolelta ja kouluttamaan nykyisiä seura-aktiiveja. Pysymään tämän ajan mukana, ehkä jopa viitoittaa tietä tulevaisuuteen olemalla edelläkävijänä. Muutoin urheilukentällä ei näy valoa tai iloa, vaan todellinen fossiili, joka ainoastaan muistuttaa menneiden aikojen havinasta.

Todellinen kysymys onkin, miten saamme kuulla siitä paremmasta vai saammeko?

Lähes 13 vuotta sitten aloitin opintoni Vierumäellä. Ensimmäinen viikko oli ikimuistoinen monella tavalla. Muistan erityisen hyvin yhden sanomani lauseen tuolta viikolta: taitoluistelu on laji, joka perustuu ennen kaikkea taidolle ja tekniikalle, ei fysiikalle. Vuotta aikaisemmalla vuosikurssilla oleva henkilö totesi tuolloin minulle, että saatat vielä muuttaa mielesi. Tänä päivänä voin kertoa, kuinka väärässä nuorempana olinkaan.

Näkökulmamme perustuu hyvin usein kokemukseemme, omaan historiaamme. Minun historiani loi itselleni tuon kuvan, johon uskoin. Se oli totuuteni silloin, jota en osannut kyseenalaistaa. Onneksi pidin katseeni ja mieleni auki. Opiskelin ja muokkasin ajatteluani. Vuosikymmen myöhemmin olen täysin eri mieltä. Kuntotestauksen ja voimaharjoittelun mahdollisuudet niinkin teknisessä lajissa kuin taitoluistelu on valtava.

Liian usein taitoluistelua lähestytään puhtaasti teknisen näkemyksen kautta. ISU-arviointijärjestelmä on tuonut lajiin 2010-luvun aikana täysin uuden aspektin: taktisen näkemyksen siitä kuinka ohjelma kannattaa rakentaa, jotta kerää mahdollisimman paljon pisteitä. Kuntoharjoittelun ja -testauksen kohdalla on historian havinassa otettu askeleita eteenpäin. Näitä askelmerkkejä vain on kovin usein seurannut askeleen tai kahden peruutusvaihde takaisin vanhaan. Mielestäni kuntoharjoittelua ja testausta tulisi lähestyä ennen kaikkea taktisesta näkökulmasta: Kuinka rakennan harjoittelun sellaiseksi, että mahdollistan urheilijan kehittymisen niin, että pisteiden kerääminen aloitetaan täysin uudelta kierrosluvulta?

Taitoluistelu perustuu ihmisen liikkeisiin, jotka luomme lihasvoimalla. Ilman voimaa, meillä ei siis ole liikettä. Voima karttuu oikeanlaisella lihaskuntoharjoittelulla eli urheilu tai liikkuminen itsessään perustuu riittävään voimatasoon toteuttaa halutut liikkeet. Näin on myös taitoluistelun kohdalla.

Sen lisäksi lajissa tapahtuu äärimmäisen haastavia liikkeitä, joihin vaaditaan tietyt tekniset lainalaisuudet eli koordinaatiivisuutta. Nämä liikkeet vaativat usein onnistuakseen joko suurta liikkuvuutta tai todella nopeaa pyörimistä yhdistettynä tasapainoiluun. Tasapaino on yksi koordinaation osatekijöistä, liikkuvuus tarkoittaa nivelten liikelaajuutta, mutta nopeus, mitä se on?

Nopeus on voimaa, jota taito hallitsee -lausahdus on tuttu jokaiselle, joka on viimeisen kolmen tai neljän vuosikymmenen aikana avannut nopeutta käsittelevän valmennuskirjan. Nopeus siis perustuu voimaan. Tarkemmin sanottuna, nopeus perustuu pitkälti maksimivoimaan, joka on suhteutettuna urheilijan kehonpainoon taitoluistelun kohdalla. Teen siis päätelmän, että mikäli urheilijasta haluaa ”rakentaa” nopean, tulee olla vihkiytynyt voimaharjoittelun saloihin.

Voimaharjoittelun onnistumista mitataan parhaiten kuntotesteillä. Lajissa, jossa voidaan kaatua uutta elementtiä harjoitellessa tuhansia kertoja, on hyvin vaikeaa luoda konkreettisia onnistumisen mittareita ja välitavoitteita. Kuntotestit sitä vastoin perustuvat numeroihin, jotka antavat viitteitä siitä, kuinka hyvin valmentautuminen on onnistunut. Vastaa siis kysymykseen: Olemmeko pystyneet etenemään siihen suuntaan, mihin olemme halunneet edetä? Kylmät numerot antavat tukea toiminnalle. Kertovat harjoittelun laadun tietystä kuvakulmasta katsoen. Oikein toimittuna, kuntotestien avulla on myös mahdollista kasvattaa urheilijan motivaatiota ja päämäärätietoisuutta.
Fyysinen harjoittelu ja sen mittaaminen testien avulla eivät myöskään ole erotettu saareke teknisen kehittymisen näkökulmasta. Pikemminkin tukeva ja tärkeä osa-alue kokonaisuudesta. Lajissa kuin lajissa, lähtökohtaisesti kilpailukaudella urheilijan tulisi olla nopeimmillaan. Fyysinen suorituskyky tulisi pyrkiä synkronoimaan kilpailukalenterin kanssa. Tällöin mahdollistuu huippusuoritukseen yltäminen niin kilpailuissa kuin myös harjoituksissa esimerkiksi paremmalla todennäköisyydellä päästä uusi elementti.

 Taktinen näkökulma kehittää urheilijaa ulottuu siis huomattavasti laajemmalle kuin ainoastaan ISU-sääntöihin. Se ulottuu aikaan, jolloin mietitään seuraavan kauden ohjelmamusiikkia ja rakennetaan samaan aikaan peruskuntopohjaa tulevia harjoittelukausia varten. Näiden kausien kaikki toiminta tiivistyy pelkistetysti vain yhteen hetkeen, joka kestää joitain minuutteja eli urheilijan pääkilpailuun sillä kaudella. Jo kolmella kuntotestauksella vuodessa on mahdollista sopeuttaa harjoittelua oikeanlaiseen suuntaan ja kasvattaa mahdollisuutta onnistua omassa lajissaan. Taktista osaamista on ennen kaikkea varmistaa urheilijoille mahdollisuus yltää parhaimpaansa urheilu-uran aikana. Kuntotestit yhdistettynä oikeanlaiseen oheisharjoitteluun antavat omalta osaltaan tukea tälle pyrkimykselle lajissa kuin lajissa.

Olen elämäni aikana saanut olla osallisena hyvin erilaisissa valmennustapahtumissa niin kotimaassa kuin kansainvälisessä ympäristössä. Näitä hyviä ja antoisia kokemuksia on aina yhdistänyt yksi hyvin samankaltainen piirre riippumatta siitä, minkälaisesta valmennuksesta on ollut kyse. Se on ollut ihmisen huomioiminen. Toiminnasta vastuussa oleva henkilö on kyennyt luomaan ilmapiirin, jossa jokainen kokee tulleensa kuulluksi. On luotu tunneside siitä, että minusta urheilijana välitetään ja minua halutaan auttaa. Minua siis arvostetaan ja käsitellään ennen kaikkea ihmisenä. Ei ainoastaan henkilönä, joka liikkuu ja ketä halutaan liikuttaa sekä pitää liikkeessä.

Tällainen tunneside kasvattaa psykologisen turvallisuuden tunnetta, joka mm. vaikuttaa urheilijan motivaatioon, kykyyn olla luova ja oppia uutta tai esimerkiksi kokemukseen korkeammasta itseluottamuksen tunteesta. Kaikki nämä elementit ovat äärimmäisen tärkeässä osassa urheilussa ja itsensä kehittämisessä.

Olen aina valmennussuhteita miettiessäni ollut sitä mieltä, että paras tulos tulee pitkäjänteisestä työskentelystä. Tällä tavoin yhteistyökumppaneiden on mahdollista oppia tuntemaan toisensa. Luomaan turvallisuudentunnetta, keskinäistä kemiaa, jota jokainen toimiva valmennussuhde vaatii elääkseen ja kehittyäkseen seuraavalle tasolle. Hitsaantumaan tarvittavassa määrin yhteen. Kaikki tämä vaatii aikaa, jonka takia pitkäjänteinen työskentely hyväksi todettujen henkilöiden välillä on suotavaa.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että ihminen on kokonaisuus, joka kehittyy ja muuntuu koko ajan. Kehomme, ajatuksemme ja tarpeemme eivät pysy samankaltaisina. Kuntoharjoittelun puolella ihmiskeho sopeutuu harjoitteluärsykkeeseen jopa kolmen viikon jälkeen. Herkkyyskausien mukaan tiettyinä ajanjaksoina ihmisen ominaisuudet kehittyvät helpommin ja suotuisammin kuin toisina aikoina. Valmentajan tehtävänä on siis mukauttaa toiminta vastaamaan urheilijoiden yksilöllisiä tarpeita, jotta kehittyminen varmistetaan.

Miksi emme tee tätä samaa vuorovaikutukseen suhteen? Samalla tavalla myös ajatukset ja psyykkiset tarpeet muuttuvat urheilijoilla ja tällöin valmentajan tulisi pystyä ne kohtaamaan. Tarpeemme tulla huomioiduksi ja itsenäisiksi kehittyy ajan myötä erilaisiksi, mitä ne ovat juuri tässä ja nyt. Tässä piilee sudenkuoppa pitkäjänteisen toiminnan ajatuksessa.

Kovin usein ihminen elää menneessä: koska tämä on ollut aikaisempi toimintamalli, jatkan sitä edelleen. Kommunikoin samalla tavalla, teetän samankaltaisia harjoitteita, pidän kaiken pääsääntöisesti ennallaan. Näinhän on menneessä saatu hyviä tuloksia. Kaikki toimii, kunnes se ei enää toimikaan. Tämä on toimintamalli, joka tulisi jokaisen kilpailuvuoden jälkeen kyseenalaistaa niin urheilijoiden kuin valmentajien puolesta. Suorittaa siis itsetutkiskelua ja -reflektointia.

Koska ihminen kehittyy kokonaisuutena, niin myös toiminnan ja kommunikaation tulee kehittyä sen mukana. Toimiva yhteistyö vaatii muutoksia myös tässä mielessä. Ryhmädynamiikka muuntuu jo yhden uuden jäsenen mukaantulolla tai vanhan jäsenen poistumisella. Perheessä keskustellaan ja otetaan eri tavalla huomioon eri ikäiset lapset, puhumattakaan siitä hetkestä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kaikki tapahtuvat muutokset olisi tärkeää ottaa myös urheilukontekstissa huomioon. Urheilija ja hänen tarpeensa muuntuvat.

Aikaisempi hedelmällinen yhteistyö ei ole tae menestyksestä tulevaisuudessa. Se antaa korkeintaan alustan ponnistaa eteenpäin tulevaan kauteen yhdessä. Myöskään toiminnan täydellinen uusiksi rakentaminen ei ole oikotie onneen. Tuotteliaan, pitkäjänteisen yhteistyön kulmakiveksi muodostuu valmentajan kehitys- ja muutoshalukkuus urheilijan toiminnan ja tarpeiden mukana. Se on elinehto yhteistyön ja kehittymisen jatkamiseksi. Jotta se olisi mahdollista saavuttaa, valmentajan tulee pystyä kuuntelemaan urheilijoita. Lukemaan rivien välistä, käymään keskustelua ja tulkitsemaan kehonkieltä. Sanallistamaan kenties jotain sellaista, jota toinen osapuoli ei välttämättä itsekään osaa sanallistaa. Vuorovaikutuksen myötä kummatkin osapuolet alkavat ymmärtämään toisiaan ja omia ajatuksiaan paremmin. Näihin ajatuksiin kummankin osapuolen toiminta lopulta pohjautuu.

Esitänkin valmennuksen yhdeksi ydintaidoksi kyvyn kohdata urheilija hetkessä aina uudelleen uusin silmin. Antaa tälle tapaamiselle merkitys ja kyetä välittämään tunne siitä, että haluan kuulla juuri sinun ajatuksesi tänään. Vastata sinun tarpeisiisi. Näin valmentaja on kykenevä tekemään työnsä, jonka tarkoituksena tulisi olla auttaa urheilijaa hänen polullaan. Suuri kysymys niin valmentajille kuin urheilijoille onkin: Tiedätkö, millä polulla juuri sinä olet? Jos uskot tietäväsi, niin muista kommunikoida siitä ja vastavuoroisesti myös kuunnella toista. Saatat yllättyä.

Reilut kaksi vuotta sitten päätin lähteä opiskelemaan. Olin miettinyt sitä jo pidempään, mutta tuolloin päätös oli kirkastunut mielessäni selkeäksi: Opintovapaa. Tämä ajatus oli kasvanut sisälläni osaksi minua. Osa ihmisistä, jotka kuulivat aikeeni, kyseenalaistivat päätökseni. Halusivat syystä tai toisesta, että harkitsisin vielä. Miettisin päätökseni vaikutuksia kokonaisvaltaisesti talouteni, ihmissuhteiden tai vaikka työni puolesta. Näin tein, mutta tiesin jo etukäteen tehneeni päätöksen.  Tuota tunnetta on vaikea kuvailla, mikäli et ole sitä kokenut. Kihelmöivä jännitys uuden edessä. Downshiftaamiseksi sitä tuolloin kutsuin.

Jälkeenpäin voin todeta olevani onnellinen päätöksestäni. Oppilasvalinta oli viimeinen koulutushaaralleni tältä erää. Olin juuri ajoissa. Tuon kahden vuoden aikana olen tutustunut lukemattomiin uusiin tuttavuuksiin, asunut eri kulttuurissa, kiivennyt helteessä lumihuippuiselle vuorelle, alkanut ymmärtämään paremmin ihmisten erilaisia näkemyksiä, asunut ensimäistä kertaa elämässäni ”opiskelijayksiössä” ja tietysti avannut mieltäni uuden edessä.

Kaiken tämän keskellä haluan uskoa, että olen oppinut ymmärtämään myös itseäni paremmin. Oppinut arvostamaan uusia asioita ja kenties tavoittelemaan jotain sellaista, minkä arvoa en aikaisemmin ole nähnyt.

Viime viikon torstaina teimme sopimuksen pitkäaikaisen työnantajani kanssa. Työsuhteeni päättyi kuin kirveellä leikaten. Ehdin olemaan opintovapaalta paluun jälkeen yhteensä 16 päivää töissä. Tiesin kaksi vuotta sitten olevani matkalla muutokseen, mutta en osannut silloin sanoa miltä lopputulos tulee näyttämään tai kuinka nopeasti se realisoituu. En sitä vieläkään tarkasti tiedä, mutta innostuneena olen hypännyt tähän vaunuun mukaan.

Aloitan ensimmäistä kertaa elämässäni yrittäjänä urheilun parissa. Sain siitä jo maistiaisia opintovapaani aikana, kun pääsin tukemaan toiminnallani lähes kymmenen eri taitoluisteluseuran urheilijoita. Olin tuolloin innostunut asiasta ja sitä olen edelleen. On upea tunne pystyä auttamaan urheilijoita ja heidän omaa seuraa tai valmentajia ammattitaitoni kautta. Tuomaan pöydältä mahdollisesti uupuva palanen heidän käyttöönsä ja näin olla osaltani vaikuttamassa urheilijoiden ja eri seurojen kehittymiseen.

Oli kyse sitten valmennuksen eri muodoista aina kuntovalmennuksesta psyykkiseen- tai lajivalmennukseen, luistimien teroituksesta kuntotestaukseen tai vaikka kilpailukoreografian luomiseen niin voitte olla varma, että saavun sovitusti paikalle hymyssä suin. Täynnä positiivista energiaa ja tunnetta, koska nautin siitä, mitä pääsen kanssanne tekemään.

Tätä kirjoittaessani huomaan toistuvasti unohtuvani katsomaan puiden latvoja. Istun parvekkeella, korkealla maanpinnasta aivan latvuston tasalla. Puut elävät tuulessa. Enemmän tai vähemmän, mutta vaikuttaisi siltä, että ne löytävät aina lopulta oman paikkansa. Välillä taipuen, toisinaan voimakkaasti paikallaan seisten. Uskon, että elämän tuulet ovat kuljettanut minut juuri sinne, mihin on pitänytkin. Kihelmöivä tunne saa minut hymyilemään uuden edessä. Olen tässä.