Reilut kaksi vuotta sitten päätin lähteä opiskelemaan. Olin miettinyt sitä jo pidempään, mutta tuolloin päätös oli kirkastunut mielessäni selkeäksi: Opintovapaa. Tämä ajatus oli kasvanut sisälläni osaksi minua. Osa ihmisistä, jotka kuulivat aikeeni, kyseenalaistivat päätökseni. Halusivat syystä tai toisesta, että harkitsisin vielä. Miettisin päätökseni vaikutuksia kokonaisvaltaisesti talouteni, ihmissuhteiden tai vaikka työni puolesta. Näin tein, mutta tiesin jo etukäteen tehneeni päätöksen.  Tuota tunnetta on vaikea kuvailla, mikäli et ole sitä kokenut. Kihelmöivä jännitys uuden edessä. Downshiftaamiseksi sitä tuolloin kutsuin.

Jälkeenpäin voin todeta olevani onnellinen päätöksestäni. Oppilasvalinta oli viimeinen koulutushaaralleni tältä erää. Olin juuri ajoissa. Tuon kahden vuoden aikana olen tutustunut lukemattomiin uusiin tuttavuuksiin, asunut eri kulttuurissa, kiivennyt helteessä lumihuippuiselle vuorelle, alkanut ymmärtämään paremmin ihmisten erilaisia näkemyksiä, asunut ensimäistä kertaa elämässäni ”opiskelijayksiössä” ja tietysti avannut mieltäni uuden edessä.

Kaiken tämän keskellä haluan uskoa, että olen oppinut ymmärtämään myös itseäni paremmin. Oppinut arvostamaan uusia asioita ja kenties tavoittelemaan jotain sellaista, minkä arvoa en aikaisemmin ole nähnyt.

Viime viikon torstaina teimme sopimuksen pitkäaikaisen työnantajani kanssa. Työsuhteeni päättyi kuin kirveellä leikaten. Ehdin olemaan opintovapaalta paluun jälkeen yhteensä 16 päivää töissä. Tiesin kaksi vuotta sitten olevani matkalla muutokseen, mutta en osannut silloin sanoa miltä lopputulos tulee näyttämään tai kuinka nopeasti se realisoituu. En sitä vieläkään tarkasti tiedä, mutta innostuneena olen hypännyt tähän vaunuun mukaan.

Aloitan ensimmäistä kertaa elämässäni yrittäjänä urheilun parissa. Sain siitä jo maistiaisia opintovapaani aikana, kun pääsin tukemaan toiminnallani lähes kymmenen eri taitoluisteluseuran urheilijoita. Olin tuolloin innostunut asiasta ja sitä olen edelleen. On upea tunne pystyä auttamaan urheilijoita ja heidän omaa seuraa tai valmentajia ammattitaitoni kautta. Tuomaan pöydältä mahdollisesti uupuva palanen heidän käyttöönsä ja näin olla osaltani vaikuttamassa urheilijoiden ja eri seurojen kehittymiseen.

Oli kyse sitten valmennuksen eri muodoista aina kuntovalmennuksesta psyykkiseen- tai lajivalmennukseen, luistimien teroituksesta kuntotestaukseen tai vaikka kilpailukoreografian luomiseen niin voitte olla varma, että saavun sovitusti paikalle hymyssä suin. Täynnä positiivista energiaa ja tunnetta, koska nautin siitä, mitä pääsen kanssanne tekemään.

Tätä kirjoittaessani huomaan toistuvasti unohtuvani katsomaan puiden latvoja. Istun parvekkeella, korkealla maanpinnasta aivan latvuston tasalla. Puut elävät tuulessa. Enemmän tai vähemmän, mutta vaikuttaisi siltä, että ne löytävät aina lopulta oman paikkansa. Välillä taipuen, toisinaan voimakkaasti paikallaan seisten. Uskon, että elämän tuulet ovat kuljettanut minut juuri sinne, mihin on pitänytkin. Kihelmöivä tunne saa minut hymyilemään uuden edessä. Olen tässä.

Varhaisin muistijälkeni ajoittuu 1980-luvulle. Kävelen siinä sairaalan käytävää käsikädessä oletettavasti isäni tai isoisäni kanssa. Tuo kuva on jäänyt mieleeni vahvasti. Tunnejälki tuossa muistossa on kolmenkymmenvuoden jälkeenkin valtaisa. En vain tiedä, onko se totta. Näen itseni kävelemässä hieman lintuperspektiivistä katsoen takaapäin. Rationaalinen puoleni on aina sanonut, ettei muistoni ole totta -ainakaan täydellisesti, mutta siitä olen halunnut pitää kiinni. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä tämä muisto on seurannut minua koko elämäni. Näinhän ihmisille tapahtuu; jokin asia jää mieleen kaikesta siitä tietomäärästä, joka meitä ympäröi.

Viidentoista vuoden takaa armeija-aikani ensimmäiseltä päivältä muistan vain muutamia asioita. Yksi niistä oli komppanian kapteenin lupaus rehellisestä palautteesta. Hän totesi tuona päivänä monta viisasta ajatusta, joita nuori mies ei silloin uskonut eikä ymmärtänyt. Niin, rehellinen palaute. Sitä ei kovin usein enää saa ja silloin kun saa, niin monesti sen kyseenalaistaa. Ja hyvä niin.

Palaute on useimmiten subjektiivista eli yhden yksittäisen henkilön näkemys asiasta. Ei siis kaikkitietävää totuutta. Kuten kaikesta informaatiosta ympärillämme, myöskään palautteesta ei koskaan tiedä, mikä on se siemen, joka jää itämään. Kasvaa henkilön sisällä mittoihin, jonka äärellä maailmakin näyttää pieneltä. Tästä syystä palautteen ja vuorovaikutuksen kohdalla tulisi aina olla varovainen. Punnita, mikä on tarttumisen arvoista ja mikä on sitäkin kalliimpaa ja jättää sanomatta.

Sain tänään palautteen itsestäni, persoonastani. Se oli tarkka ja pääosin allekirjoitan sen täysin. Ainoastaan kahdesta sanasta olin eri mieltä. Kymmenistä sanoista, tartuin siis yksittäisiin sanoihin. Kaikki se moninkertainen hyvä pyyhkiytyi pois niin nopeasti. Hyökyaalto rantautui. Ensireaktioni oli tyrmistynyt. Olenko todella tuollainen? Tunsin juurien kasvavan sisälläni.

Huhtikuun 19. päivä julkaistiin verkkomediassa henkilökuva ihmisestä, joka on vuosien aikana rohkaistunut tavoittelemaan unelmiaan. Pääosahenkilö on aikaisemmin herättänyt keskustelua jäähallien käytävillä. Tämän kertainen uutinen herätti keskustelua yhden valmentajan toimesta facebookissa. Kuulin asiasta saman päivän iltana. Lukiessani tuota keskustelua olin onnellinen. Minulle tuntemattomat ihmiset uskalsivat tukea kanssaihmistä, joka pyrkii tekemään itsestään onnellisen taitoluistelun kautta. Nousemaan yksittäisen ihmisen vuoksi barrikadeille ja vaatimaan kunnioitusta, joka jokaiselle kuuluu. Tätä perusoikeutta oltiin kyseenalaistamassa radikaalilla tavalla. Ainut asia, johon keskustelun henkilö on syyllistynyt mielestäni, on elämään oman näköistä elämäänsä. En ymmärrä, mikä siinä on jotain sellaista, johon tulisi puuttua. Pikemminkin tukea.

Mikäli ei toista ihmistä tai yhteiskuntaa vahingoita ja tarkoitusperät ovat kunnioitusta herättäviä, niin tuleeko siihen puuttua? Onko asialla merkitystä palautteen antajalle? Mikä on palautteen hinta sen vastaanottajalle? Kuinka arvotamme onnellisuuden?

Olen ylpeä siitä, että taitoluisteluliitto päätti julkaista juuri tämän henkilön tarinan sivuillaan. Kertoa, että tuemme jokaista ihmistä omalla matkallaan taitoluistelun parissa. Toisin kuin naamakirjan keskusteluissa todettiin, niin minä totean tänään selkäsuorana, leuka kaukana rinnastani olevani Suomalainen. Perustelen ison alkukirjaimen sillä, että uskallan esittää tukeni monipuolisuuden vuoksi. Uskon, että jokaisella on oikeus pyrkiä onnellisuuteen ja mikäli taitoluistelu pystyy tätä tarjoamaan, sen tulisi olla hieno asia. Jotain, josta olla ylpeä niin monella tavalla. Toivonkin, ettei kyseisen henkilön sisälle asettunut siementä, joka saisi epäilemään omaa minuuttaan. Onnellisuus on jotain sellaista, jota kannattaa tavoitella hajaäänistä välittämättä.

Omalla kohdallani prosessi on vielä kesken. Minua ei arvosteltu. Käsittääkseni tarkoitusperät eivät olleet ilkeät. Näin haluan uskoa. Palautteessa oli niin paljon omasta mielestäni hyvää, johon haluan samaistua: Olen tuollainen ja kuinka ihanaa, että joku on sen pystynyt sanoittamaan omasta näkökulmastaan. Mutta ne kaksi sanaa. Ne putosivat multaan sisälläni. En tiedä, mihin se tulee johtamaan, mutta olen varma, että mietin asiaa tulevina päivinä. Pohdin, kuten niin moni lapsi. Vanhus. Äiti. Isä. Tuntematon. Tuttu. Urheilija. Anorektikko. Teini. Aikuinen. Haavoittuva. Ihminen.

En ole ikinä pelännyt työntekoa. Ajatusmaailmani on aina perustunut ideologiaan, jossa työ tekijäänsä kiittää. Tätä oppiahan pyrin valmentajana välittämään urheilijoille: harjoitelkaa ja annatte itsellenne mahdollisuuden kehittyä. Viimeisten vuosien aikana olen kuitenkin alkanut sekä itsessäni että muissa ihmisissä seuraamaan piirteitä ja merkkejä, jotka huutavat epätasapainosta elämässä. Näitä merkkejä voi olla useita, jokainen saattaa kertoa hieman eri asioista, mutta viestin merkitys on aina sama: kaikki ei ole hyvin.

Vuosi sitten tein päätöksen, etten ikinä halua enää joutua tilanteeseen, johon olin itseni ajanut ennen opintovapaani alkua. Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olin uupunut. Hoin itselleni useaan otteeseen, että jaksa vielä muutama kuukausi ja sitten kaikki muuttuu. Eihän se pitänyt paikkaansa. Tuollaiset asiat eivät muutu itsestään. Ne vaativat suunnitelmallista muutoshakuisuutta, valintoja ja itsensä johtamista monen muun asian ohella. Itsepetoksen määrällä ei vain ole tietyissä tilanteissa rajoja. Minun kohdallani tuo ajanjakso oli yksi niistä hetkistä.

Osittain oman menneisyyteni takia olen kevään aikana perehtynyt opiskeluissani niin ihmisten johtamiseen, kuin työhyvinvoinnin lisäämiseen. Uskon, että paremmalla (itsensä ja muiden) johtamisella ja vuorovaikutuksella on mahdollista päästä parempiin lopputuloksiin myös valmennuksen saralla. Yksi viimeisimmistä projekteistani oli pienimuotoisella tutkimuksella kartoittaa taitoluisteluvalmentajien jaksamista työssään. Vastauksia kerätessäni lupasin myös auki kirjoittaa tulokset, mikäli asia herättää tarpeeksi kiinnostusta valmentajien parissa. Miehen mitta taitaa ennen kaikkea olla hänen sanansa, joten siitä jos mistä kannattaa pitää kiinni.

Jotta tutkimustuloksia voi millään tavalla arvioida, tulee lukijan olla selvillä peruskäsitteistä työuupumuksen kohdalta. Siksi siis tiivis teoriaosuus vielä ennen tuloksia:

Työuupumus on seurausta yksilön voimavarojen ylittämisestä ja pitkittyneestä työstressistä. Tällaisen tilan ominaispiirteiksi luokitellaan uupumisasteinen väsymys, työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ammatillisen itsetunnon heikentyminen. Monella henkilöllä on raportoitu myös keskittymiskyvyn ja muistin heikkenemistä.

Tekijät, jotka vaikuttavat työuupumuksen syntyyn voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: yksilöön (persoonallisuuden ominaisuudet ja elämäntilanne), yhteisöön (epätasa-arvoinen kohtelu, ihmisten välinen yhteistyö ei suju jne.) ja suoraan työhön (mm. epäselvät tavoitteet, eettisyys, jatkuvat muutokset) liittyviin tekijöihin.

Työuupumus ei siis ikinä ole seurausta ainoastaan yhden osa-alueen väliaikaisesta ylirasituksesta vaan pitkäkestoisen ylirasittuneisuuden tilasta kokonaisvaltaisesti katsottuna.

Taitoluisteluvalmentajat raportoivat olevansa sitoutuneita työhönsä (71%) ja vaikka noin puolet (49%) kertovat usein ”hukkuvansa töihin,” niin yöunia se ei kuitenkaan onneksi suurimmalla osalla häiritse (53%). Selkeä enemmistö kokee olevansa edelleen kiinnostunut asiakkaistaan (82%), tekevänsä arvokasta työtä (61%) ja on pystynyt vastaamaan omiin odotuksiinsa vaikutusmahdollisuuksistaan työn osalta (63%). Vaikka puolet vastaajista kokevat itsensä edelleen arvostetuksi ammatissaan, niin reilu neljännes näkee oman ammatillisen arvostuksensa laskeneen muiden silmissä viime vuosina.

Kysyttäessä taitoluisteluvalmentajilta asioita, jotka tapahtuvat usein heidän työpaikoillaan ainoastaan tervehtiminen (97%) on saanut lähes varauksettoman kannatuksen. Seuraavaksi suosituimpia asioita annetulta listalta olivat asiallinen kohtelu (68%), sovitusta kiinni pitäminen (65%), tiedon jakaminen (57%) ja ongelmien esiin nostaminen (54%). Yli puolet totesi, ettei heidän työpaikallaan ole tapana tarjota apua (51%) ja vielä suurempi osa vastaajista koki, ettei esimiehen tuki ja oikeudenmukainen kohtelu (57%) toteudu arkipäivässä. Suurin osa valmentajista oli myös sitä mieltä, etteivät ole tarkastelleet omaa toimintaansa (59%) työnteon kohdalla useinkaan.

Kysyttäessä suoraan, oletko kokenut työuupumusta, 55% taitoluisteluvalmentajista vastasi kyllä. Vastaajat kuvailivat oireiksi väsymyksen, liian suuren työkuorman, erilaisia henkisiä oireita ja vaikutuksia kognitiivisiin kykyihin. Fyysisiä oireita, motivaation laskua ja univaikeuksia esiintyi kaikkia yleisesti. Myös riittämättömyyden tunne sekä motivaation lasku saivat mainintoja runsain mitoin.

Valmentajat kokivat, että työuupumusta estäviä tekijöitä löytyy neljästä eri pääkategoriasta: itsestä huolehtimisesta, vapaa-ajan merkityksen luomisesta tärkeäksi, mahdollisuudesta tuunata omaa työtään sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan työyhteisöön. Työyhteisön sisällä haluttiin parantaa vuorovaikutusta, löytää yhdessä tekemisen kulttuuri ja toivottiin työnantajalta ammatillista selkärankaa, kuten selkeitä työrooleja. Hajamainintoja saivat myös työntekemistä tukevat asiat, kuten työterveyspalvelut, positiivisuuden esiin nostaminen sekä esimerkiksi rekrytoinnin nopeus muuttuvissa työolosuhteissa työuupumusta ehkäisevinä tekijöinä.

Hieman hälyttävänä koin vastauksen, jonka mukaan työyhteisö ei voi millään tavalla ehkäistä työuupumuksen syntyä. Jokainen olisi siis oman onnensa seppä. Tämä ei pidä paikkaansa vaan pikemminkin päinvastoin. Työyhteisöllä ja itse työllä on aina suuri vaikutus niin työnimuun ja -hyvinvointiin, mutta käänteisesti myös työuupumukseen. Näiden kaikkien on todettu tarttuvan viruksen lailla työyhteisössä. Toisin sanoen, työntekijä heijastaa omalta osaltaan työyhteisön tilaa ja työyhteisö taas yksittäisten työntekijöiden hyvinvointia kokonaisuutena. Elämme siis symbioosissa työmme ja työyhteisön kanssa. Tärkeää on kuitenkin huomata, että työuupumus on aina subjektiivinen kokemus; synty- ja toipumisprosessi mukaan lukien.

Tutkimukseni ei ollut tarpeeksi kattava (n. 38), jotta siitä voi vetää suuria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Silti voi hyvällä omallatunnolla todeta, että vaikuttaisi siltä, että taitoluisteluvalmentajat ovat sitoutuneita työhönsä, mutta huolestuttavan moni löytää itsestänsä työuupumuksen piirteitä. Tätä havainnointia tukee myös suorakysymys työuupumuksen kokemisesta työurallaan (55%). Tämä on huomattavasti korkeampi, mitä ihmisillä on tutkimuksissa keskimäärin havaittu (8-25% suomalaisista).

Toinen esiin nostettava asia, joka vaikuttaisi puuttuvan työn sisällä on selkeä työnjohto, joka tukisi työntekijää niin hyvinä kuin huonompina aikoina. Loisi mahdollisuuksia yhteistyölle, avun tarjoamiselle, tiedonvälitykselle kuin myös itsereflektiolle. Työnjohdon voi käsittää monella eri tavalla taylorismista aina asiantuntijaorganisaatioissa vallitsevaan jaetun johtamisen kulttuuriin. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mikä on millekin organisaatiolle oikea johtamiskulttuuri. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että myös työhyvinvoinnin kannalta urheilujohtaminen olisi tärkeää ottaa huomioon taitoluistelun parissa. Uskon myös, että muutos tähän suuntaan on tulevaisuudessa tulossa isoimmissa seuroissa.

Oman jaksamiseni kohdalla olen tullut siihen tulokseen, ettei valmentaja ole sen kovemmasta hiilestä tehty, kuin kukaan muukaan ihminen. Suuressa paineessa intohimolla työskentely saattaa kiteyttää valmentajan ammattitaidon ja kyvyt timanttisiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että timanteillakin on hajoamispisteensä. Toivottavasti jokainen valmentaja tunnistaa omansa. Itsensä oppimiseen olisi varmasti hyvä saada tukea myös työnantajilta kuin kollegoilta. Jatketaan siis keskustelua, löydetään yhteisiä hymyn aiheita ja tähdätään sen voimin yhä parempaan valmennukseen.

Itsepetoksen määrällä ei ole rajoja. Aina on kaikelle jokin syy. Todellinen, kuviteltu tai keksitty. En pidä ilmiselvän totuuden muuntelusta. Eivät voittajat selittele, miksi muut olivat huonompia. Voittajat voittivat, koska he tekivät jotain paremmin kuin muut. Niin yksinkertaista se on: On ihmisiä, jotka harjoittelevat ja niitä, jotka toteavat kovaan ääneen, miksi noin ei voi tehdä. Uskallan väittää, että jokainen meistä turvautuu selittelyyn sopivan paikan tullen. Tai ainakin minä viime aikoina. Perkele.

Tommy Tabermann aikoinaan esitti oman teoriansa haaveilijoista ja unelmoijista. Haaveilijat odottavat ihmettä tapahtuvan. Luovat pilvilinnoja itselleen ja odottavat kaiken tapahtuvan itsestään. Tuuli vain tulee sotkemaan suunnitelmat ja täytyy aloittaa alusta. Siis odottaa sopivaa pilveä kohdalleen, jossa taas näkee haaveensa. Ongelmana tässä vain on, että pilvet ovat ohimeneviä ja alati muuttuvia. Valmista ei tule. Unelmoijat sen sijaan tarttuvat tiileen ja kuraan lähtien rakentamaan omaa unelmaansa. Sitä tulevaisuutta, johon he haluavat päätyä. Kuvittelin aina kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Kuvittelin.

Kymmenen vuoden tauko tanssiharjoittelusta saa kenet tahansa nöyräksi. Minut se sai polvilleen. Ymmärtämään itsepetokseni, kuvitelmani vääräksi. En sitä ensin nähnyt, mutta tunsin kyllä häpeän hiipivän sisälleni. Silmäni näkivät tanssin muodot, koin sen tunteen ihollani, ymmärsin mitä minun tulee tehdä ja suuni sanoi: perhana, ei onnistu.

On hyvä haastaa itseään, mutta minä aloin selitellä. Selkä ei taivu, olkapää ei pidä, ranteet ovat liian jäykät ja liikkuvuus ei enää riitä. Totta kyllä, mutta pitääkö se täysin paikkansa? Enkö pysty vai keksinkö syitä miksi en pystyisi? Omalla kohdallani päädyin jälkimmäiseen.

Onko kyse laiskuudesta, mukavuudenhalusta vai kenties häpeän tunteesta, kun haluaa selitellä asioita? Tätä jäin miettimään edellisen tanssituntini jälkeen. Ihmisen kenties suurin vietti on selviytyminen. Tähän evoluutio on meidät ajanut. Selvitä hengissä, selvitä loukkaantumatta, selvitä menettämättä kasvojaan. Pitää arvokkuutensa ja olla mukana ryhmässä. Laumaeläin.

Carol Dweckin ”fixed mindset” on laajalti tunnettu käsite. En tiedä sen suomenkielistä käännöstä. Kenties suljettu mieli on lähinnä sitä.  Tällainen ihminen kokee olevansa juuri sellainen, mitä hän sillä hetkellä on. Omaa taidot, jotka ovat ennalta määrätyt, joita ei jälkikäteen harjoittelemalla voi muuttaa. Kykenemätön kehittymään, kritiikki osuu suoraan sydämeen ja hiekanmuru estää matkan etenemisen kohti unelmia. Tunnistin itseni. Selvitä hengissä. Sitä yritin selittämällä kykenemättömyyttäni. Taannuin haaveilijaksi katsomaan taivaalle, kun muut toteuttivat liikekieltään. Elivät tätä hetkeä. Nauttivat haasteesta.

”Growth mindset” on itsepetokseni vastakohta. Nautinto haasteesta, itsensä kehittämisestä ja matkasta eteenpäin oppien uutta. Havahduin ymmärtäessäni tekeväni samaa, mitä niin moni urheilija tai valmentaja: keksin syitä miksi en kykene, pysty tai tee. Koin valaistumisen hetken. Harjoittelemattomuus heikentää. Urheilija kaipaa haasteita päästäkseen huipulle. Valmentajan tulee potkia itsensä ulos mukavuudenhalustaan. Kerran osatun on helppo menettää pilvien mukana taivaalle. Virheitä sattuu jokaiselle. Ne kuuluvat elämään ja niistä voi oppia, jos niistä ymmärtää oppia. Reflektoida ja kehittää itseään. Unelmoida.

Haluan löytää itsestäni uudelleen tuon naiivin ja intohimoisen harjoittelijan, joka ei pelkää todeta, ettei osaa jotain. Tuntea haasteen edessäni, vaikka se tarkoittaisi uudelleen tai uuden opettelua. Toteamista, etten osaa vielä, mutta antakaa minulle aikaa. Pääsen sinne kyllä. Mieleeni tulee Mary Anne Radmacherin sanat: ”Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo… huomenna yritän uudelleen.”