Tiesitkö, että tänään 25.9 on valmentajan päivä? Nykyään erilaisia teemapäiviä on pilvin pimein, enkä ainakaan itse pysy niiden perässä. Miksi juuri valmentajat tarvitsevat oman päivänsä? Onko lääkäreille tai sairaanhoitajille omaa teemapäivää? Entä palomiehille tai jätekuskeille? Tätä en tiedä. Jään kuitenkin miettimään, minkä takia on pitänyt kehittää teemapäivä yksittäisen ammattikunnan puolesta puhujaksi.

Oma vastaukseni tähän kaikkeen on, ettei tarvitsisi, mikäli jokainen meistä olisi läsnä vallitsevassa hetkessä. Osaa, muistaa ja pystyy arvostamaan kaikkien työpanosta. Siitäkin huolimatta, että se olisi pieni tai näkymätön. Teemapäivät on taidettukin kehittää sen takia, että ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi katsomaan elämän monimuotoisuutta. Huomaamaan vallitsevan ruskan ja sen väriloiston. Arvostamaan pienintä varpua, joka omalta osaltaan täydentää mosaiikkia ympärillämme. Ilman tätä ruipelomaista ruohonjuuritason säteilyä, jotain puuttuisi. Se muovaa kokonaisuutta. Maalaa maiseman omalta osaltaan, ehkä jopa korostaen muiden erinomaisuutta.

Samalla tavalla, jokaisella ihmisellä on vaikutus toiseen ihmiseen. Tämän vaikutuksen kautta syntyy myös vastuu niin omista teoista, kuin siitä mitä saa aikaiseksi vierustoverissa.  Toisinaan tuota tehtyä vaikutusta on vaikea nähdä siinä hetkessä, mutta sitä ei pidä ikinä aliarvioida. Se kytee pinnan alla ja saattaa synnyttää vuoren kokoisia myrskyjä tai vastavuoroisesti sateenkaaren verran iloa elämään. Jo edesmenneen filosofi Emmanuel Lévinasin mukaan tämä vastuu alkaa jo sillä hetkellä, kun katsomme toista ihmistä.

Valmentajan työhön kuuluu olla läsnä urheilijalle. Luoda yhteys ja opettaa häntä oman näkemyksenä mukaan kehittymään valitsemassaan lajissa. Joskus saattaa käydä niin, että yksittäinen urheilija on valmentajansa seurassa päivän aikana pidempään, mitä omien vanhempiensa. Heidän välillään tulisi aina vallita luottamussuhde, joka entisestään vahvistaa tehdyn vaikutuksen voimaa.

Tämä luottamussuhde on solmittu suurimmaksi osaksi urheilijoiden kanssa, jotka ovat vielä kehittymisvaiheessa olevia lapsia ja nuoria. He saattavat mielessään rinnastaa valmentajan puolijumalaan ja kuunnella häntä totuudenlailla. Niin hyvässä kuin pahassa. Meillä valmentajilla on siis suuri vastuu urheilun parissa olevien henkilöiden hyvinvoinnista nyt ja tulevaisuudessa.
 
Itse olen ollut onnekas. Minulle on siunaantunut pääasiallisesti valmentajia, jotka ovat välittäneet minusta ihmisenä. Auttaneet minua niin monilla tavoin. Kehittäneet minua persoonana, urheilijana, valmentajana, ystävänä, kokonaisena ihmisenä. Jos en sitä ole silloin osannut sanoa tai ilmaista, niin haluan sen nyt kertoa: Kiitos, että olette nähneet minut.
Osittain näiden hyvien tuntemusten kautta olen päätynyt tähän päivään. Valmentajaksi luomaan hyvää. Valmentajaksi antamaan takaisin jotain sellaista, mitä itse olen saanut ja voin välittää eteenpäin. Kokonaisena ja onnellisena.

Haluan toivottaa kaikille kanssavalmentajille erinomaista valmentajan päivää. Tiedän, että työllämme on väliä. Pienen osan lopputuloksesta näemme harjoitushalleissa ja kilpakentillä. Suurin osa työmme jäljestä jää kasvamaan korkoa tulevaisuuteen. Pidetään näistä kummastakin kiinni ja annetaan hyvän kiertää. Ei ainoastaan urheilun parissa, vaan jokaisella elämämme osa-alueella. Katsotaan toisiamme silmiin ja annetaan jokaiselle syy olla ylpeä omasta ammatistaan ja toimenkuvastaan. Tässä maailmassa minä haluan elää.

Olen elämäni aikana saanut olla osallisena hyvin erilaisissa valmennustapahtumissa niin kotimaassa kuin kansainvälisessä ympäristössä. Näitä hyviä ja antoisia kokemuksia on aina yhdistänyt yksi hyvin samankaltainen piirre riippumatta siitä, minkälaisesta valmennuksesta on ollut kyse. Se on ollut ihmisen huomioiminen. Toiminnasta vastuussa oleva henkilö on kyennyt luomaan ilmapiirin, jossa jokainen kokee tulleensa kuulluksi. On luotu tunneside siitä, että minusta urheilijana välitetään ja minua halutaan auttaa. Minua siis arvostetaan ja käsitellään ennen kaikkea ihmisenä. Ei ainoastaan henkilönä, joka liikkuu ja ketä halutaan liikuttaa sekä pitää liikkeessä.

Tällainen tunneside kasvattaa psykologisen turvallisuuden tunnetta, joka mm. vaikuttaa urheilijan motivaatioon, kykyyn olla luova ja oppia uutta tai esimerkiksi kokemukseen korkeammasta itseluottamuksen tunteesta. Kaikki nämä elementit ovat äärimmäisen tärkeässä osassa urheilussa ja itsensä kehittämisessä.

Olen aina valmennussuhteita miettiessäni ollut sitä mieltä, että paras tulos tulee pitkäjänteisestä työskentelystä. Tällä tavoin yhteistyökumppaneiden on mahdollista oppia tuntemaan toisensa. Luomaan turvallisuudentunnetta, keskinäistä kemiaa, jota jokainen toimiva valmennussuhde vaatii elääkseen ja kehittyäkseen seuraavalle tasolle. Hitsaantumaan tarvittavassa määrin yhteen. Kaikki tämä vaatii aikaa, jonka takia pitkäjänteinen työskentely hyväksi todettujen henkilöiden välillä on suotavaa.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että ihminen on kokonaisuus, joka kehittyy ja muuntuu koko ajan. Kehomme, ajatuksemme ja tarpeemme eivät pysy samankaltaisina. Kuntoharjoittelun puolella ihmiskeho sopeutuu harjoitteluärsykkeeseen jopa kolmen viikon jälkeen. Herkkyyskausien mukaan tiettyinä ajanjaksoina ihmisen ominaisuudet kehittyvät helpommin ja suotuisammin kuin toisina aikoina. Valmentajan tehtävänä on siis mukauttaa toiminta vastaamaan urheilijoiden yksilöllisiä tarpeita, jotta kehittyminen varmistetaan.

Miksi emme tee tätä samaa vuorovaikutukseen suhteen? Samalla tavalla myös ajatukset ja psyykkiset tarpeet muuttuvat urheilijoilla ja tällöin valmentajan tulisi pystyä ne kohtaamaan. Tarpeemme tulla huomioiduksi ja itsenäisiksi kehittyy ajan myötä erilaisiksi, mitä ne ovat juuri tässä ja nyt. Tässä piilee sudenkuoppa pitkäjänteisen toiminnan ajatuksessa.

Kovin usein ihminen elää menneessä: koska tämä on ollut aikaisempi toimintamalli, jatkan sitä edelleen. Kommunikoin samalla tavalla, teetän samankaltaisia harjoitteita, pidän kaiken pääsääntöisesti ennallaan. Näinhän on menneessä saatu hyviä tuloksia. Kaikki toimii, kunnes se ei enää toimikaan. Tämä on toimintamalli, joka tulisi jokaisen kilpailuvuoden jälkeen kyseenalaistaa niin urheilijoiden kuin valmentajien puolesta. Suorittaa siis itsetutkiskelua ja -reflektointia.

Koska ihminen kehittyy kokonaisuutena, niin myös toiminnan ja kommunikaation tulee kehittyä sen mukana. Toimiva yhteistyö vaatii muutoksia myös tässä mielessä. Ryhmädynamiikka muuntuu jo yhden uuden jäsenen mukaantulolla tai vanhan jäsenen poistumisella. Perheessä keskustellaan ja otetaan eri tavalla huomioon eri ikäiset lapset, puhumattakaan siitä hetkestä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kaikki tapahtuvat muutokset olisi tärkeää ottaa myös urheilukontekstissa huomioon. Urheilija ja hänen tarpeensa muuntuvat.

Aikaisempi hedelmällinen yhteistyö ei ole tae menestyksestä tulevaisuudessa. Se antaa korkeintaan alustan ponnistaa eteenpäin tulevaan kauteen yhdessä. Myöskään toiminnan täydellinen uusiksi rakentaminen ei ole oikotie onneen. Tuotteliaan, pitkäjänteisen yhteistyön kulmakiveksi muodostuu valmentajan kehitys- ja muutoshalukkuus urheilijan toiminnan ja tarpeiden mukana. Se on elinehto yhteistyön ja kehittymisen jatkamiseksi. Jotta se olisi mahdollista saavuttaa, valmentajan tulee pystyä kuuntelemaan urheilijoita. Lukemaan rivien välistä, käymään keskustelua ja tulkitsemaan kehonkieltä. Sanallistamaan kenties jotain sellaista, jota toinen osapuoli ei välttämättä itsekään osaa sanallistaa. Vuorovaikutuksen myötä kummatkin osapuolet alkavat ymmärtämään toisiaan ja omia ajatuksiaan paremmin. Näihin ajatuksiin kummankin osapuolen toiminta lopulta pohjautuu.

Esitänkin valmennuksen yhdeksi ydintaidoksi kyvyn kohdata urheilija hetkessä aina uudelleen uusin silmin. Antaa tälle tapaamiselle merkitys ja kyetä välittämään tunne siitä, että haluan kuulla juuri sinun ajatuksesi tänään. Vastata sinun tarpeisiisi. Näin valmentaja on kykenevä tekemään työnsä, jonka tarkoituksena tulisi olla auttaa urheilijaa hänen polullaan. Suuri kysymys niin valmentajille kuin urheilijoille onkin: Tiedätkö, millä polulla juuri sinä olet? Jos uskot tietäväsi, niin muista kommunikoida siitä ja vastavuoroisesti myös kuunnella toista. Saatat yllättyä.

En ole ikinä pelännyt työntekoa. Ajatusmaailmani on aina perustunut ideologiaan, jossa työ tekijäänsä kiittää. Tätä oppiahan pyrin valmentajana välittämään urheilijoille: harjoitelkaa ja annatte itsellenne mahdollisuuden kehittyä. Viimeisten vuosien aikana olen kuitenkin alkanut sekä itsessäni että muissa ihmisissä seuraamaan piirteitä ja merkkejä, jotka huutavat epätasapainosta elämässä. Näitä merkkejä voi olla useita, jokainen saattaa kertoa hieman eri asioista, mutta viestin merkitys on aina sama: kaikki ei ole hyvin.

Vuosi sitten tein päätöksen, etten ikinä halua enää joutua tilanteeseen, johon olin itseni ajanut ennen opintovapaani alkua. Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olin uupunut. Hoin itselleni useaan otteeseen, että jaksa vielä muutama kuukausi ja sitten kaikki muuttuu. Eihän se pitänyt paikkaansa. Tuollaiset asiat eivät muutu itsestään. Ne vaativat suunnitelmallista muutoshakuisuutta, valintoja ja itsensä johtamista monen muun asian ohella. Itsepetoksen määrällä ei vain ole tietyissä tilanteissa rajoja. Minun kohdallani tuo ajanjakso oli yksi niistä hetkistä.

Osittain oman menneisyyteni takia olen kevään aikana perehtynyt opiskeluissani niin ihmisten johtamiseen, kuin työhyvinvoinnin lisäämiseen. Uskon, että paremmalla (itsensä ja muiden) johtamisella ja vuorovaikutuksella on mahdollista päästä parempiin lopputuloksiin myös valmennuksen saralla. Yksi viimeisimmistä projekteistani oli pienimuotoisella tutkimuksella kartoittaa taitoluisteluvalmentajien jaksamista työssään. Vastauksia kerätessäni lupasin myös auki kirjoittaa tulokset, mikäli asia herättää tarpeeksi kiinnostusta valmentajien parissa. Miehen mitta taitaa ennen kaikkea olla hänen sanansa, joten siitä jos mistä kannattaa pitää kiinni.

Jotta tutkimustuloksia voi millään tavalla arvioida, tulee lukijan olla selvillä peruskäsitteistä työuupumuksen kohdalta. Siksi siis tiivis teoriaosuus vielä ennen tuloksia:

Työuupumus on seurausta yksilön voimavarojen ylittämisestä ja pitkittyneestä työstressistä. Tällaisen tilan ominaispiirteiksi luokitellaan uupumisasteinen väsymys, työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ammatillisen itsetunnon heikentyminen. Monella henkilöllä on raportoitu myös keskittymiskyvyn ja muistin heikkenemistä.

Tekijät, jotka vaikuttavat työuupumuksen syntyyn voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: yksilöön (persoonallisuuden ominaisuudet ja elämäntilanne), yhteisöön (epätasa-arvoinen kohtelu, ihmisten välinen yhteistyö ei suju jne.) ja suoraan työhön (mm. epäselvät tavoitteet, eettisyys, jatkuvat muutokset) liittyviin tekijöihin.

Työuupumus ei siis ikinä ole seurausta ainoastaan yhden osa-alueen väliaikaisesta ylirasituksesta vaan pitkäkestoisen ylirasittuneisuuden tilasta kokonaisvaltaisesti katsottuna.

Taitoluisteluvalmentajat raportoivat olevansa sitoutuneita työhönsä (71%) ja vaikka noin puolet (49%) kertovat usein ”hukkuvansa töihin,” niin yöunia se ei kuitenkaan onneksi suurimmalla osalla häiritse (53%). Selkeä enemmistö kokee olevansa edelleen kiinnostunut asiakkaistaan (82%), tekevänsä arvokasta työtä (61%) ja on pystynyt vastaamaan omiin odotuksiinsa vaikutusmahdollisuuksistaan työn osalta (63%). Vaikka puolet vastaajista kokevat itsensä edelleen arvostetuksi ammatissaan, niin reilu neljännes näkee oman ammatillisen arvostuksensa laskeneen muiden silmissä viime vuosina.

Kysyttäessä taitoluisteluvalmentajilta asioita, jotka tapahtuvat usein heidän työpaikoillaan ainoastaan tervehtiminen (97%) on saanut lähes varauksettoman kannatuksen. Seuraavaksi suosituimpia asioita annetulta listalta olivat asiallinen kohtelu (68%), sovitusta kiinni pitäminen (65%), tiedon jakaminen (57%) ja ongelmien esiin nostaminen (54%). Yli puolet totesi, ettei heidän työpaikallaan ole tapana tarjota apua (51%) ja vielä suurempi osa vastaajista koki, ettei esimiehen tuki ja oikeudenmukainen kohtelu (57%) toteudu arkipäivässä. Suurin osa valmentajista oli myös sitä mieltä, etteivät ole tarkastelleet omaa toimintaansa (59%) työnteon kohdalla useinkaan.

Kysyttäessä suoraan, oletko kokenut työuupumusta, 55% taitoluisteluvalmentajista vastasi kyllä. Vastaajat kuvailivat oireiksi väsymyksen, liian suuren työkuorman, erilaisia henkisiä oireita ja vaikutuksia kognitiivisiin kykyihin. Fyysisiä oireita, motivaation laskua ja univaikeuksia esiintyi kaikkia yleisesti. Myös riittämättömyyden tunne sekä motivaation lasku saivat mainintoja runsain mitoin.

Valmentajat kokivat, että työuupumusta estäviä tekijöitä löytyy neljästä eri pääkategoriasta: itsestä huolehtimisesta, vapaa-ajan merkityksen luomisesta tärkeäksi, mahdollisuudesta tuunata omaa työtään sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan työyhteisöön. Työyhteisön sisällä haluttiin parantaa vuorovaikutusta, löytää yhdessä tekemisen kulttuuri ja toivottiin työnantajalta ammatillista selkärankaa, kuten selkeitä työrooleja. Hajamainintoja saivat myös työntekemistä tukevat asiat, kuten työterveyspalvelut, positiivisuuden esiin nostaminen sekä esimerkiksi rekrytoinnin nopeus muuttuvissa työolosuhteissa työuupumusta ehkäisevinä tekijöinä.

Hieman hälyttävänä koin vastauksen, jonka mukaan työyhteisö ei voi millään tavalla ehkäistä työuupumuksen syntyä. Jokainen olisi siis oman onnensa seppä. Tämä ei pidä paikkaansa vaan pikemminkin päinvastoin. Työyhteisöllä ja itse työllä on aina suuri vaikutus niin työnimuun ja -hyvinvointiin, mutta käänteisesti myös työuupumukseen. Näiden kaikkien on todettu tarttuvan viruksen lailla työyhteisössä. Toisin sanoen, työntekijä heijastaa omalta osaltaan työyhteisön tilaa ja työyhteisö taas yksittäisten työntekijöiden hyvinvointia kokonaisuutena. Elämme siis symbioosissa työmme ja työyhteisön kanssa. Tärkeää on kuitenkin huomata, että työuupumus on aina subjektiivinen kokemus; synty- ja toipumisprosessi mukaan lukien.

Tutkimukseni ei ollut tarpeeksi kattava (n. 38), jotta siitä voi vetää suuria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Silti voi hyvällä omallatunnolla todeta, että vaikuttaisi siltä, että taitoluisteluvalmentajat ovat sitoutuneita työhönsä, mutta huolestuttavan moni löytää itsestänsä työuupumuksen piirteitä. Tätä havainnointia tukee myös suorakysymys työuupumuksen kokemisesta työurallaan (55%). Tämä on huomattavasti korkeampi, mitä ihmisillä on tutkimuksissa keskimäärin havaittu (8-25% suomalaisista).

Toinen esiin nostettava asia, joka vaikuttaisi puuttuvan työn sisällä on selkeä työnjohto, joka tukisi työntekijää niin hyvinä kuin huonompina aikoina. Loisi mahdollisuuksia yhteistyölle, avun tarjoamiselle, tiedonvälitykselle kuin myös itsereflektiolle. Työnjohdon voi käsittää monella eri tavalla taylorismista aina asiantuntijaorganisaatioissa vallitsevaan jaetun johtamisen kulttuuriin. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mikä on millekin organisaatiolle oikea johtamiskulttuuri. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että myös työhyvinvoinnin kannalta urheilujohtaminen olisi tärkeää ottaa huomioon taitoluistelun parissa. Uskon myös, että muutos tähän suuntaan on tulevaisuudessa tulossa isoimmissa seuroissa.

Oman jaksamiseni kohdalla olen tullut siihen tulokseen, ettei valmentaja ole sen kovemmasta hiilestä tehty, kuin kukaan muukaan ihminen. Suuressa paineessa intohimolla työskentely saattaa kiteyttää valmentajan ammattitaidon ja kyvyt timanttisiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että timanteillakin on hajoamispisteensä. Toivottavasti jokainen valmentaja tunnistaa omansa. Itsensä oppimiseen olisi varmasti hyvä saada tukea myös työnantajilta kuin kollegoilta. Jatketaan siis keskustelua, löydetään yhteisiä hymyn aiheita ja tähdätään sen voimin yhä parempaan valmennukseen.

Viimeaikaisten tapahtumien johdosta en voi olla ajattelematta taitoluistelun tulevaisuutta ja nykytilaa. Tällä kertaa en aio puuttua siihen paljon julkisuutta saaneeseen tapaan valmentaa vaan ongelmaan, joka johtaa omalta osaltaan jatkuvasti uusiin ongelmiin lajin parissa.

Puhun urheilujohtamisesta. Sitä tulisi löytyä niin valmentajilta itseltään, mutta varsinkin työnantajan ja lajiliiton puolelta. Viimeisen viikon tai kahden aikana olemme saaneet lukea, kuinka kaksi valmentajaa ovat saaneet kurinpitolautakunnalta sanktion: Toinen vuoden mittaisen kilpailukiellon, toinen varoituksen siitä, ettei ollut puuttunut toisen valmentajan toimintaan vaan sallinut sen jatkua vuosia. Viime syksynä mediassa pitkään pyöri tapaus, jossa valmentaja oli syyllistynyt seksuaaliseen hyväksikäyttöön valmennettaviensa kohdalla. Yhdistävä tekijä tapauksissa: taitoluistelu. Myös muiden lajien osalta on ollut uutisointia, mutta keskitytään nyt taitoluistelumaailmaan.

Kaiken varalta totean, että ylläolevan olen ymmärtänyt mediassa olleen uutisoinnin nojalla. Todella toivon, että edellä olevassa kappaleessa olisi suuri asiavirhe ja väärinkäsitys, mutta epäilen kovasti, että näin olisi. Kirjoitan tätä siis puhtaasti mediatietojen ja omien muistikuvieni varassa.

Uutisointia seuratessani olen yhä enemmän alkanut ihmettelemään, kuinka asiat on päästetty tähän pisteeseen. Kuinka monta shokeeraavaa uutista on vielä luvassa? Missä on julkisuuskuvan ja myös itse toiminnan hallinta, jota johtoportaan pitäisi johtaa ja vaalia.

Kummatkin edellä mainituista väärinkäytöksistä tulivat julkisuuteen vasta median kautta. Liiton virallinen kanta on yhtenä päivänä, että valmentaja saa jatkaa tehtävässään ja seuraavana päivänä, että johtopäätöksiä tulisi sittenkin tehdä. Perjantaina uutisoidun tiedon mukaan, kyseisen seuran hallitus on päättänyt erota, sillä seura on kokonaisuudessaan jakautunut puolesta ja vastaan päävalmentajan kohtalosta päätettäessä.

Toiminta itsessään vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna tuuliviiriltä syysmyrskyssä, jonka sateinen ryöpytys on kestänyt lokakuulta aina tänne asti. Alati muuttuvana toimintana, josta ei löydy muuta varmuutta kuin se, ettei huomennakaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mikäli on ollut tietoinen tämän koko luokan asioista -ei viikkoja tai kuukausia, vaan reilusti yli vuoden päivät ei toiminnan tai tiedottamisen tulisi näyttää tältä.

Oman käsitykseni mukaan johtoasemassa oleville henkilöille ei makseta niinkään työntekemisestä vaan erityisesti vastuunkannosta. Siitä, että heillä on selkeä visio, mitä tulisi tehdä ja miten sinne tullaan pääsemään. Valon näyttämisestä tiellä kohti villakoiran ydintä ja sieltä takaisin kohti sovittuja tavoitteita. Olen aina ollut sitä mieltä, että jaettu vastuu ei ole kenenkään vastuu. Kysynkin, että kuka on se, joka kantaa vastuun taitoluistelussa kaikesta tapahtuneesta, kenellä on se visio ja keinot johdattaa laji kohti parempaa tulevaisuutta niin isommassa mittakaavassa kuin yksittäisessä seurassa?

Me valmentajat pyrimme varmasti hoitamaan omat työmme, mutta renki vaatii aina isännän. Olisiko jo aika uudistaa kulttuuria ja todeta, että tarvitsemme ammattimaista johtamista urheilussa -anteeksi, taitoluistelussa. Osa urheilusta on jo päässyt ammattimaisen urheilujohtamisen makuun ja varmistanut, että siihen myös löydetään rahoitus. Kunpa jokin tällainen laji olisi tarpeeksi lähellä, jotta esimerkkiä näkisi!

Mielestäni Suomessa taitoluistelu on polkenut paikallaan kehityksessä. Viimeisen noin 10-vuoden taitoluistelun arvokilpailujärjestelyistä on tullut n. 4,8M€ positiivinen tulos. Itselleni ei vieläkään ole täysin selkeänä, mihin nuo rahat ovat menneet tai suunniteltu käytettäväksi. Mielenkiinnolla kuitenkin seuraan uutisointia, mitä jalkapallo aikoo tulevalla voittopotillaan tehdä.

Minulla ei ole valmiita ratkaisumalleja olemassa oleviin ongelmiin, mutta jos yksi asia on varmaa niin se, että taitoluistelu tarvitsee muutosjohtamista. Harrastelijat ja vanhemmat eivät voi kantaa vastuuta ammattilaisten toiminnasta eikä kenenkään pidä myöskään olettaa, että heillä olisi vaadittavia taitoja toimia kyseisissä positioissa. Heitä ei voi siitä syyttää ja jossain määrin, jopa ymmärrän luisteluseuran hallituksen päätöstä erota paikaltaan. Oma henkilökohtainen ennätykseni työnantajaseuran puheenjohtajan paikan vaihtumisessa on muistaakseni neljästi kolmen vuoden aikana.

Muutos on mahdollisuus ja toisinaan välttämättömyys. Tarvitaan vahvaa näkemystä pyrkiä uuteen ja myös taitoa nähdä, mitä kyseinen ala vaatii menestyäkseen nyt ja tulevaisuudessa. Kuinka luoda jo menetetystä aihiosta kukoistava liiketoimintamalli ja pitää pyörät pyörimässä. Lauri Ratia on jo varattu, mutta hänkin varmasti aloitti ei tunnettuna johtajana joskus aikoinaan. Nyt olisi jo aika alkaa luomaan taitoluisteluun niitä persoonia, jotka pystyvät ja uskaltavat tarttua asioihin. Omaavat ammattitaitoa johtaa ja puuttua epäkohtiin. Urheilujohtajien tulisi olla tämän hetken muutosjohtajia. Ongelmana vain on, ettei taitoluistelussa ole urheilujohtajia ja siitä tämänhetkiset ongelmatkin ovat taitaneet osaltaan johtua.

Valmentaminen ja taitoluistelu on ollut mediassa syksyn aikana melko voimakkaasti esillä. Osittain uutisointiin liittyen, olen monesti aloittanut tämän kirjoituksen kirjoittamisen, mutta jättänyt sen yhtä usein kesken. Pelkuruutta todeta asiat, kuten ne ovat, mutta myös lapsenomaista uskoa siitä, ettei todellisuus ole niin synkkää, kuin siitä maalataan. Hiljaisuus tuntui oikealta tavalta käsitellä aihetta omalta puoleltani. Ainakin usein se voitti sisäisen ääneni. Tänään kuitenkin sain puhelun, joka sai minut surulliseksi.

Olemalla hiljaa, asiat eivät muutu. Siksi niistä pitää voida keskustella. Määritellä uusi normi ja seistä yhtenäisenä sen takana. On suurta viisautta pystyä myöntämään omat heikkoutensa ja virheensä. Elämä on täynnä niitä, mutta niistä pitää myös oppia. On typeryyttä tehdä sama virhe kahdesti ja suoranaista piittaamattomuutta toimia tavalla, joka on kaikissa medioissa, keskustelupalstoilla ja julkisessa keskustelussa sekä eettisissä säännöissä toimintamallina tyrmätty.

Urheilu on yksi niistä harvoista saarekkeista yhteiskunnassa, jossa on mahdollista muuntautua täysin lyhyessä ajassa. Uramuutos urheilijasta valmentajaksi saattaa parhaimmillaan käydä yhdessä yössä. Joku saattaa ajatella, että koska minulle maksetaan toiminnastani ja saan siitä elannon, se tekee minusta ammattivalmentajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kuten ei myöskään se, että käy hienot yliopistot, kouluttautuu maailman ääriin ja toteaa olevansa valmis tositoimiin. Roskaa sanon minä.

Ammattimaisuus mitataan ennen kaikkea henkilön toiminnan perusteella. Mitkä nämä mittarit ovat, jokainen voi päättää omien arvojensa mukaisesti. Itselleni yksi ohjaava tekijä on puhtaasti valmentajan ja valmennuksen määritelmä.

Sana ”coaching” eli valmentaa juontaa alkunsa vaunu-sanaan. Brittienglannissa sana valmentaja eli ”coach,” tarkoittaa bussia. Sanojen taustalla on siis ajatus auttaa ihmisiä siirtymään aloituspaikasta seuraavalle pysäkille. Kuljettaa henkilöitä heidän itsensä valitsemaan suuntaan.

Maclennan (1999) on määritellyt valmennuksen (”coaching”) seuraavalla tavalla vapaasti suomennettuna: ”Valmennus on prosessi, jossa yksittäinen henkilö auttaa toista; avaa lukkoja heidän luontaisten kykyjen edestä; suoriutuakseen, oppiakseen ja onnistuakseen; lisätäkseen tietoisuutta asioista, jotka määrittävät yksilön toimintakyvyn; kasvattaakseen toisen vastuullisuuden tunnetta omasta suorituksestaan; lisätä itseohjautuvuutta; tunnistaa ja poistaa sisäisiä esteitä onnistumisen edeltä.”

Näihin määritelmiin pyrin omalla toiminnallani niiden urheilijoiden kanssa, joiden kanssa saan tehdä yhteistyötä. En aina siinä onnistu, mutta lupaan yrittää huomenna entistä paremmin ja viisaampana.

Pysyin osittain hiljaa syksyä leimanneesta keskustelusta -kuten suurin osa valmentajista, sen takia, että olen voimakkaasti sitä mieltä, että taitoluistelun valmennuskulttuuri on pääosin terveellinen ja hyvä kasvuympäristö suurimmalle osalle lapsista, nuorista ja aikuisista toteuttaa rakastamaansa lajia. Tästä pitää huolen ammattimaisesti toimivat valmentajat lajin parissa. On kuitenkin täysin väärin väittää, että taitoluistelu olisi säästynyt täysin elämän varjopuolilta. Siitä saamani puhelu kertoi.

Haastan jokaista ohjaajaa ja valmentajaa miettimään valmennusfilosofiaansa. Oman toimintansa tasoa ja motiiveja. Vuorovaikutusta urheilijoiden ja asiakkaidensa kanssa. Omassa sanakirjassani ammattini määritellään esittämälläni tavalla. Sen mukaan lupaan toimia.