Harvoin, jos koskaan saavutetaan täydellistä yksimielisyyttä mistään asiasta. Urheilussa en kuitenkaan muista ketään, joka olisi lähtenyt kyseenalaistamaan enää nykypäivänä alkuverryttelyn hyötyjä. Alkuverryttelyn tarkoitus on valmistaa urheilija suoriutumaan omassa lajissaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Huippusuorituksen perusta luodaan siis jo ennen suoritusta. Tällöin myös pienennetään riskiä loukkaantumiseen, joka on tänä päivänä noussut yhä suuremmaksi syyksi painottaa alkuverryttelyn tärkeyttä.

Silti uskallan väittää, että verryttelyn mahdollisuudet harjoittelussa on suurelta osin aliarvioituja tai jopa täysin unohdettu voimavara. Verryttelyä ei tulisi lähestyä ainoastaan lämmittelynä vaan itsenäisenä harjoitteena, jota ei lasketa minuuteissa vaan tunneissa viikon aikana. Pienellä laskutoimituksella kuutena päivänä viikossa, kahdesti päivässä harjoitteleva urheilija, joka tekee 20min alkuverryttelyn ennen jokaista lajiharjoitusta liikkuu neljä tuntia viikossa lämmittelyn aikana. Tämä tarkoittaa, että kuukauden aikana alkuverryttelyä tehdään 16 tuntia ja vuoden aikana n. 180 tuntia. Mikäli suhteutetaan lämmittelyyn käytettävä aika taitoluistelun melko yleisesti käytössä olevaan lajiharjoitteluaikaan, niin urheilija käyttää 15 viikkoa harjoittelua puhtaasti alkuverryttelyn tekemiseen.

Siis lähes neljän kuukauden harjoittelumäärän. Omaan korvaani tämä kuulostaa uskomattoman suurelta luvulta. Lähestynkin tätä lukua mahdollisuuden kautta: Mikäli suunnittelen valmentajana tuon 20min aktiivihetken parhaimmalla mahdollisella tavalla, niin kuinka paljon urheilijani pystyvät kehittymään enemmän? Kuinka paljon laadukkaammaksi harjoittelu muotoutuu ja mikä on sen vaikutus urheilijan uran aikana?

Mikäli mietitään taitoluistelua tai telinevoimistelua, jossa urheilu-ura on suhteellisen lyhyt ja lapsilta vaaditaan nuorella iällä äärimmäisen haastavia liikesarjoja, niin tuo 20 minuuttia saattaa nousta ratkaisevaan asemaan kehittymisessä. Kilpailemaan taidetaan aloittaa kummassakin lajissa karkeasti seitsemän vuoden iässä -jopa aikaisemmin. Ainakin taitoluistelun kohdalla alakoulun jälkeen luistelijan tulisi osata jo tietyt haastavat elementit, jotka mahdollistavat etenemisen lajissa kohti kansainvälisiä kenttiä. Tuon kuuden vuoden aikana alkuverryttelyn osuus harjoittelusta on n. 700-800 tuntia. Se vastaa ammattiurheilijan noin yhden kokonaisen vuoden harjoittelumäärää.

Tämä alkuverryttelyn määrä ja kehitys, jonka se tuottaa saattaa olla sellainen, että mikäli se jää urheilijalta tekemättä, niin sitä on mahdotonta enää kiriä kiinni loppu-uran aikana. Tästä syystä huomaan tulevani hieman surulliseksi aina, kun huomaan urheilijan, joka tekee ”alkuverryttelyä” hieman sinnepäin. Jokainen meistä valmentajista varmasti tietää tapauksen, jossa alkuverryttely koostuu pienestä hölkästä ja laiskoista jalan heilautuksista, jotka eivät etene tarpeeksi pitkälle tehdäkseen sanottavaa vaikutusta urheilijan keholle.

Näistä syistä johtuen, valmentajan velvollisuutena on pystyä rakentamaan riittävän mielenkiintoisia, haastavia ja motivoivia alkuverryttelyohjelmia. Se vaatii mm. aikaa, paneutumista, luovaa ajattelua sekä tietysti uskallusta ja avointa mieltä lähteä kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja. Ei ainoastaan valmentajan puolelta vaan myös urheilijoiden kohdalla. Tuo avoin mieli tulevaan ja pieni lisäpanostus ennen varsinaisia harjoituksia saattaa mullistaa yksittäisen urheilijan harjoittelun, kehityksestä puhumattakaan.

Rohkaisenkin kaikkia lähestymään alkuverryttelyä, ei ainoastaan lämmittelynä vaan harjoituksena, josta on löydettävissä lisätehoa ja -hyötyä omaan harjoitteluun.

Psyykkinen valmennus on ottanut viimeisen vuosikymmenen aikana suuria askeleita eteenpäin Suomessa. Tieteenalana urheilupsykologiaa on kuitenkin tutkittu jo useita vuosikymmeniä. Tähän tietoperusteiseen valmennukseen on jo moni urheilija ja valmentaja saanut kosketuspintaa, mutta silti monesti keskustelun lomassa selviää, että se on säilynyt eräänlaisena mustana hevosena. Kaikki tietävät sen olemassaolosta, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa, on monelle jäänyt hämärän peittoon. Lahjahevosen suuhun ei ole joko uskallettu tai ymmärretty katsoa. Olisiko mahdollista, että tuon esiripun takaa löytyisi elintärkeä askel jokaiselle kohti laadukkaampaa harjoittelua ja elämää?

Mitä löytyy villakoiran ytimestä?

Psyykkisen valmennuksen perimmäinen tavoite on mahdollistaa urheilijan tai joukkueen optimaalinen suoriutuminen omassa urheilulajissaan. Tätä tavoitetta voi lähestyä monin tavoin, mutta lähtökohta on aina sama: Ymmärrys ja itsensä tunteminen.

Jotta voi vaikuttaa itseensä eli suoritukseensa, tulee ymmärtää omia tunteita, ajatuksia ja reaktioita sekä itseaiheutettuihin tapahtumiin, mutta myös muiden ihmisten tai asioiden tuottamiin aistikokemuksiin. Psyykkisen valmennuksen ytimestä löytyy siis henkinen kasvu ja sen tukeminen. Tietoisuuden lisääminen ja ymmärryksen kasvattaminen. Miksi urheilen? Minkälainen urheilija olen? Minkälainen ihminen olen? Minkälaiseksi haluan tulla? Miksi reagoin niin, kuin reagoin?

Henkinen valmennus käsittelee siis syviä kysymyksiä, jotka johtavat mahdollisuuteen kehittyä ihmisenä ja urheilijana. Antaa mahdollisuuden luoda jopa filosofisia näkemyksiä omalle toiminnalle. Itsensä luomista ja sanoittamista omalle itselleen - niin sitä kuvailen.

Matka sisimmästä kohti tavoitetta

Kun urheilija on selvillä itsestään ja tavoitteistaan, toiminnalla on suunta. Jotain, mitä kohti lähteä kulkemaan. Jotta matka onnistuisi määränpäähän, urheilija tarvitsee eväät ja työkalut matkan varrelle. Jotain sellaista, mikä auttaa häntä selviytymään ja jaksamaan. Taitoja käsitellä haasteet, vastata eteen tuleviin vaatimuksiin. Näitä taitoja voi olla esimerkiksi jännityksenhallinta, fokuksen löytäminen olennaiseen tai elämänhallintaan liittyvät asiat. Taitoja opetellaan, kokeillaan ja kehitetään vastaamaan jokaisen urheilijan yksilöllisiä tarpeita. Urheilija ikään kuin opettelee auttamaan itseään. Säilyttämään toimintakykynsä siinä tilanteessa, jossa sillä on eniten merkitystä. Jotta tässä voi onnistua, tulee ymmärtää itsessään tapahtuvia tunteita ja tuntemuksia sekä oppia säätelemään näiden tuntemusten vaikutusta suoritukseen vaikuttaviin asioihin.

Kuten minkä tahansa taidon kanssa, se on hyödytön, mikäli sitä ei pysty vakiinnuttamaan. Toistamaan tarvittaessa arjen pyörityksessä. Pyritään siis luomaan rutiineja ja pikkuhiljaa muokkaamaan omaa käyttäytymistä toivotunlaiseksi. Psyykkisen valmennuksen prosessi johtaa urheilijan kohdalla parhaimmillaan hallinnan tunteen lisääntymiseen. Ymmärrykseen, miksi olen tässä, miten haluan toimia ja tiedän, kuinka sen teen.

Onko se näin yksinkertaista?

Esittämäni pähkinänkuorimalli on vain yksi näkökulma psyykkisen valmennuksen mahdollisuuteen urheilun saralla. Toinen lähestymistapa voisi olla kokonaisvaltainen hyvinvointi. Jopa yksilölajien urheilijat harjoittelevat yleisesti ryhmässä. Mikäli ryhmä on tukeva, kannustava, jokaisen huomioiva ja oikealla tavalla haastava, niin tulokset ovat parempia kuin riitaisassa ryhmässä tai joukkueessa. Ryhmädynamiikan kautta, sitä parantamalla, on siis mahdollista nostaa suoritustasoa myös urheilun saralla. Tosin silloinkin puhumme monesti samoista kolmesta tasosta (ymmärryksestä, taidoista ja niiden vakiinnuttamisesta), käsittelemme niitä ainoastaan eri näkökulmasta.

Valoa pimeään

Psyykkinen valmennus on siis paljon muuta kuin pelkästään rentoutumisharjoituksia ja mindfulnessia. Se on matka sisimpään, oli kyse sitten yksilöstä tai joukkueesta. Filosofista painia omien ajatusten ja tuntemusten kautta kohti itsensä kehittämistä. Mielensä ja kehonsa hallitsemista. Oman tiensä löytämistä. Siitä on vaikea suoriutua yksinään, mutta ainoa, joka voi kulkea sen matkan on urheilija itse.

Psyykkisen valmennuksen asiantuntijaa voisikin kuvailla sananparrella valonkantaja. Joku, joka voi valaista jo olemassa olevia tienviittoja ja taitoja urheilijan sisällä näkyviksi. Mahdollistaa parhaimmat reitinvalinnat urheilijalle tuomalla käyttöön ajatuksia, metodeja ja taitoja, joilla pärjätä edessä olevalla tiellä kohti tuntematonta.

Oletko sinä varmistanut itsellesi jonkun, joka kykenee valaisemaan tietä kulkemallasi matkalla? Auttamaan sinua kohtaamaan haasteet edessäsi? Mahdollisuuksia kehittyä on monia ja psyykkinen valmennus on ehdottomasti yksi niistä.

Taitoluistimien teroituksessa pitäisi aina olla kyse yksilöllisyydestä ja laadusta. Jokainen luistelija on erilainen, omaa oman tyylinsä liikkua jäällä. Näin ollen myös heidän tarpeensa ovat erilaiset. Toinen kaipaa syvempää uraa, enemmän pitoa, jonka kautta urheilija kykenee löytämään luottamuksensa välineisiinsä ja omiin taitoihinsa. Toiset luistelijat taas arvostavat enemmän vapaampaa otetta jään pintaan, jolloin he ikään kuin liitävät pinnalla koskaan pureutumatta voimakkaasti jäähän kiinni. Tarpeeksi kuitenkin juuri heidän tarpeisiinsa.

Kummassakin mieltymyksessä on hyvät puolensa ja kokenut teroittaja saattaa osua omassa arviossaan oikeaan ensimmäisellä kerralla. Tärkeintä kuitenkin on kommunikaatio teroittajan ja urheilijan välillä. Toimivasta vuorovaikutuksesta hyötyvät lopulta siis kummatkin osapuolet. Urheilija saa paremman lopputuloksen ja itse saan palveltua asiakasta mahdollisimman hyvin.

Usein asiakas ja luistimien teroittaja keskittyy ainoastaan urasyvyyteen. Tänä päivänä moni urheilija tietää oman tuumamitoituksen, jolla omat luistimet on teroitettu. Näitä on perinteisesti ollut kuusi erilaista, joista valitaan sopiva luistelijan tarpeisiin. Itse käytän millimetrejä omassa työssäni, jolloin tuohon saman tuumamitoituksen sisään mahtuu erilaisia vaihtoehtoja lukematon määrä enemmän. Tämä taas mahdollistaa huomattavasti paremman mahdollisuuden räätälöidä urasyvyys jokaiselle asiakkaalleni.

Vaikka ura on tietyssä mielessä hallitseva piirre käyttökokemusta ajatellen, niin se ei missään nimessä ole ainoa asia, joka vaikuttaa luistimien toimivuuteen. Muita tällaisia asioita ovat mm. teroituksen viimeistely, käytetty teroituskone sekä siinä käytetyn kiven laatu ja koko, mutta myös terän kiinnitys kenkään sekä terämalli. Sitten on tietysti nk. ”flat bottom” teroitus, josta osa on innostunut. Loppukädessä kaikki on kuitenkin riippuvaista ihmisestä työn takana.

Viimeistelyllä luodaan terän lopulliset liuku ja pito ominaisuudet. Tapoja tehdä tämä löytyy useita niin ”liuske- tai kivihionnasta” aina timanttihiontaan saakka. Myös teroituskoneet poikkeavat toisistaan erilaisin ratkaisuin, kuten kivien laadun ja koon suhteen, terän kiinnitysratkaisuilla teroituskoneeseen ja onko kyseessä automaattikone vai käsin käytettävä konemalli. Jokainen yksittäinen asia vaikuttaa lopputuloksen laatuun monella tavoin.

Samalla periaatteella myös eri terämallit on suunniteltu erilaisiksi, jolloin ne myös käyttäytyvät eri tavalla. Jos mietimme perinteisimmän terävalmistajan malleja, niin Gold Seal on täysin eri muotoinen terä, mitä Coronation Ace. ”Kultaisen hylkeen pyydystäjä” usein ilmenee urheilijalle parempana liukuna ja nopeammin pyörivinä piruetteina samankaltaisella teroituksella. Kuitenkin suurin perustus luistinhuollon onnistumiseen valetaan terän kiinnitysvaiheessa. Mikäli se tehdään kunnolla, urheilijan jalkaan sopivalla tavalla, on pystytty luomaan pohja toimivalle luistinhuollolle koko taitoluistimen elinkaaren ajaksi. Mikäli kiinnitys vaiheessa ei onnistuta, syntyy ongelmia, joita ei edes loistavalla teroituksella pystytä ratkaisemaan.

Flat bottom teroitus ei ole oikein koskaan lyönyt taitoluistelussa läpi. Sitä käytetään kyllä, mutta tosiasia on, että niin kolmois- kuin neloishypytkin on päästy urateroituksella ympäri maailman. Uran muoto ei siis ole kaiken ratkaiseva valinta. Teoriassa flat bottom teroituksen tulisi parantaa terän toimivuutta, mutta niin käytön kuin luistinhuollon kannalta siihen sisältyy ongelmakohtia. Tästä syystä en ole niitä kenellekään suositellut, vaikka itsellänikin on mahdollisuus laitteiden puolesta sellainen tehdä.

Viimeisenä kohtana tuon esille ammattimoraalin ja teroittajan kädenjäljen. Parhaimmilla laitteillakaan ei lopputulos ole taattu. Jokainen työtehtävä vaatii ammattitaitoa ja -moraalia. Työntekijän halua suoriutua työstään kunnialla. Tähän ei laitteilla pysty vaikuttamaan. Olen monesti keskustellut asiakkaan kanssa, joka on kuvitellut, ettei teroitusta voi tehdä huonosti: ”sehän tehdään koneellisesti!” Päinvastoin, teroittajan kädenjälki näkyy voimakkaasti työn lopputuloksessa.

Omalla kohdallani olen kohdannut urani aikana kahdesti terän, jota en ole syystä tai toisesta saanut (tarpeeksi) teräväksi omasta mielestäni. Tämän olen kertonut kummallekin asiakkaalleni. Todennut, että syystä tai toisesta, en ole tyytyväinen kädenjälkeeni, vaikka luistimet itsessään ovat kyllä luisteltavassa kunnossa. Olen puuhannut taitoluistimien teroituksen parissa toistakymmentä vuotta, joten prosentuaalisesti määrä on häviävän pieni. Vaatii kuitenkin suoraselkäisyyttä pystyä olemaan kriittinen myös omaan työnjälkeensä.

Urheilussa esiintyy usein taikauskoa. Luistelijat haluavat pitää kiinni totutusta ja tutusta tunteesta, jopa äärimmäisyyksiin saakka. Teroitus ei poikkea tästä. Kuitenkin yksi merkittävä tekijä kehittymisen mahdollistajana on pyrkimys muuttumaan, tavoitella jotain uutta. Urasyvyyden kohdalla kannustaisin urheilijoita kokeilemaan rohkeasti erilaisia vaihtoehtoja. Näin löytää itselleen parhaiten toimivan teroituksen, joka auttaa kehittymään arjen harjoittelussa.

Tiesitkö, että tänään 25.9 on valmentajan päivä? Nykyään erilaisia teemapäiviä on pilvin pimein, enkä ainakaan itse pysy niiden perässä. Miksi juuri valmentajat tarvitsevat oman päivänsä? Onko lääkäreille tai sairaanhoitajille omaa teemapäivää? Entä palomiehille tai jätekuskeille? Tätä en tiedä. Jään kuitenkin miettimään, minkä takia on pitänyt kehittää teemapäivä yksittäisen ammattikunnan puolesta puhujaksi.

Oma vastaukseni tähän kaikkeen on, ettei tarvitsisi, mikäli jokainen meistä olisi läsnä vallitsevassa hetkessä. Osaa, muistaa ja pystyy arvostamaan kaikkien työpanosta. Siitäkin huolimatta, että se olisi pieni tai näkymätön. Teemapäivät on taidettukin kehittää sen takia, että ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi katsomaan elämän monimuotoisuutta. Huomaamaan vallitsevan ruskan ja sen väriloiston. Arvostamaan pienintä varpua, joka omalta osaltaan täydentää mosaiikkia ympärillämme. Ilman tätä ruipelomaista ruohonjuuritason säteilyä, jotain puuttuisi. Se muovaa kokonaisuutta. Maalaa maiseman omalta osaltaan, ehkä jopa korostaen muiden erinomaisuutta.

Samalla tavalla, jokaisella ihmisellä on vaikutus toiseen ihmiseen. Tämän vaikutuksen kautta syntyy myös vastuu niin omista teoista, kuin siitä mitä saa aikaiseksi vierustoverissa.  Toisinaan tuota tehtyä vaikutusta on vaikea nähdä siinä hetkessä, mutta sitä ei pidä ikinä aliarvioida. Se kytee pinnan alla ja saattaa synnyttää vuoren kokoisia myrskyjä tai vastavuoroisesti sateenkaaren verran iloa elämään. Jo edesmenneen filosofi Emmanuel Lévinasin mukaan tämä vastuu alkaa jo sillä hetkellä, kun katsomme toista ihmistä.

Valmentajan työhön kuuluu olla läsnä urheilijalle. Luoda yhteys ja opettaa häntä oman näkemyksenä mukaan kehittymään valitsemassaan lajissa. Joskus saattaa käydä niin, että yksittäinen urheilija on valmentajansa seurassa päivän aikana pidempään, mitä omien vanhempiensa. Heidän välillään tulisi aina vallita luottamussuhde, joka entisestään vahvistaa tehdyn vaikutuksen voimaa.

Tämä luottamussuhde on solmittu suurimmaksi osaksi urheilijoiden kanssa, jotka ovat vielä kehittymisvaiheessa olevia lapsia ja nuoria. He saattavat mielessään rinnastaa valmentajan puolijumalaan ja kuunnella häntä totuudenlailla. Niin hyvässä kuin pahassa. Meillä valmentajilla on siis suuri vastuu urheilun parissa olevien henkilöiden hyvinvoinnista nyt ja tulevaisuudessa.
 
Itse olen ollut onnekas. Minulle on siunaantunut pääasiallisesti valmentajia, jotka ovat välittäneet minusta ihmisenä. Auttaneet minua niin monilla tavoin. Kehittäneet minua persoonana, urheilijana, valmentajana, ystävänä, kokonaisena ihmisenä. Jos en sitä ole silloin osannut sanoa tai ilmaista, niin haluan sen nyt kertoa: Kiitos, että olette nähneet minut.
Osittain näiden hyvien tuntemusten kautta olen päätynyt tähän päivään. Valmentajaksi luomaan hyvää. Valmentajaksi antamaan takaisin jotain sellaista, mitä itse olen saanut ja voin välittää eteenpäin. Kokonaisena ja onnellisena.

Haluan toivottaa kaikille kanssavalmentajille erinomaista valmentajan päivää. Tiedän, että työllämme on väliä. Pienen osan lopputuloksesta näemme harjoitushalleissa ja kilpakentillä. Suurin osa työmme jäljestä jää kasvamaan korkoa tulevaisuuteen. Pidetään näistä kummastakin kiinni ja annetaan hyvän kiertää. Ei ainoastaan urheilun parissa, vaan jokaisella elämämme osa-alueella. Katsotaan toisiamme silmiin ja annetaan jokaiselle syy olla ylpeä omasta ammatistaan ja toimenkuvastaan. Tässä maailmassa minä haluan elää.

Kävelin liikuntapaikalle sisään menneellä viikolla, kun kuulin vieressäni valmentajan sanovan innokkaalle ryhmälle: ”Osaatteko mennä pari riviin ja laittaa naamat umpeen.” En jäänyt seuraamaan toiminnan jatkoa, enkä nähnyt sitä edeltävää tilannetta, mutta jostain syystä jäin miettimään tuota puolikasta huudahdusta. Sen syntyperää. Ihmistä, joka päästi sanat suustaan sekä toiminnan seuraamuksia. Myös itseäni ja omaa reagointiani.

Kulttuuria on vaikeaa ja hyvin hidasta muuttaa. On esitetty, että käyttäytymiskulttuurin muutos tapahtuu aina seuraavalle sukupolvelle, koska vanha koira ei uusia temppuja opi. Ymmärtää kyllä, osaisi, mikäli niin päättäisi, mutta jostain syystä käyttäytymisen ja ajattelumallin muutos arkipäivän elämään ei kestä aikaa vanhemmalla iällä. On kyse sitten terveellisistä elämäntavoista, aivastamisesta käsivarteen kämmenen sijaan tai sitten kommunikoinnista. Niin hyvät kuin huonotkin tapamme ovat juurtuneet syvälle.

Ihmiselle luontaisin ja helpoin tapa omaksua asioita on matkiminen. Sillä tavalla opimme seisomaan, kävelemään, käyttäytymään, näkemään vaivaa tai vaikka kommunikoimaan. Toistamme ympärillämme tapahtuvia asioita. Jopa näkökulmat ja ajattelumallimme on historiamme muokkaamia. Mitä nuorempaan henkilöön päästään vaikuttamaan, sitä kritiikittömämpää vastaanotto on. Sama asia pitää paikkansa ”suljettujen” yhteisöiden kohdalla, joita niin kovin moni urheilulaji tai seuratoiminta ikävä kyllä edustaa.

On tiedossa, että saman mieliset henkilöt työskentelevät näennäisesti tehokkaammin yhdessä. He löytävät toteutettavat ratkaisut nopeammin ja saavat asioita aikaiseksi. Ilmapiiri tällaisessa työyhteisössä saattaa olla loistava, jossa jokainen kokee draivin tunteen.

Sen sijaan eri persoonallisuuksista ja taustoista koottu ryhmä ei työskentele aivan niin nopeasti. He joutuvat keskustelemaan, uskaltavat tuoda erilaisia näkemyksiä esiin ja neuvottelemaan toteutettavasta lopputuloksesta. Punnitsemaan siis toistensa sanoja, tapaa ajatella ja haastamaan omaansa tässä prosessissa. Tässäkin ryhmässä saattaa olla upea tunnelma sekä kokemus työskennellä, mutta erilaiset mielipiteet rakentavat tietyssä määrin myös teräviä kulmia matkan varrelle.

Kumpikin mainituista ryhmistä toimii omalla tavallaan, mutta jälkimmäinen onnistuu lähes poikkeuksetta paremmin ja laadukkaammin. He löytävät innovatiivisemmat tavat toteuttaa tehtävänsä ja usein päätyvät nopeammin siihen toimivimpaan ratkaisumalliin. Erilaisuus tuo siis vaihtoehtoja. Uusia mahdollisuuksia ja työkaluja niin itsensä kuin edustamansa organisaation kehittämiseen. Lopputuloksena toiminnan laatu kasvaa ja tuottaa lisäarvoa niin tekijälle, työyhteisölle, organisaatiolle kuin asiakkaallekin. Kaikki hyötyvät.

Tämän erilaisuuden valjastaminen hyötykäyttöön vaatii kuitenkin paljon uskallusta. Rohkeutta muuttaa omia mielipiteitä ja tahtoa nähdä hyvää toisen henkilön sanoissa. Yksinkertaisesti tunnetta turvallisuudesta ja hyväksynnästä ilman pelkoa tulla leimatuksi typerästä ideasta tai ehdotuksesta. Ei ainoastaan erilaisuuden sietämistä vaan jopa sen kaipaamista.

Ensimmäinen askel kohti laadukkaampaa toimintaa on mahdollisuuden luonti. Kasvattaa diversiteettiä saattamalla eri taustoista tulevia ihmisiä yhteen. Olematta sulkematta ovia omassa organisaatiossa ja elämässä heiltä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Näin mahdollistetaan kehittyminen ja parempi huominen, uudet ideat sekä laajempi näkökulma. Avoimuus uutta kohtaan on siis hyve, joka houkuttelee kaivetuista poteroista pois.

Olen monesti mielessäni kiittänyt entistä valmentajaani, joka onnistui vaikuttamaan ajattelumalliini usealla tavalla. Hän sai minut pohtimaan lauseiden syvempiä merkityksiä lainausten kautta. Yksi hänen minulle jakamistaan viisauksista oli taiteilija Henrik Tikkasen toteamus: ”Ellei paremmasta mitään tiedä, keskinkertainen on hyvää, kurja siedettävää, sietämätön mahdollista ja surkea normaalia.”

Urheilijoiden, valmentajien ja organisaatioiden tulee pitää silmänsä auki. Olla avoimia muutoksille. Hakeutua niiden pariin. Avata toimintaansa ja aktiivisesti kaikilla osa-alueilla pyrkiä uudistumaan. Löytämään tietotaitoa ulkopuolelta ja kouluttamaan nykyisiä seura-aktiiveja. Pysymään tämän ajan mukana, ehkä jopa viitoittaa tietä tulevaisuuteen olemalla edelläkävijänä. Muutoin urheilukentällä ei näy valoa tai iloa, vaan todellinen fossiili, joka ainoastaan muistuttaa menneiden aikojen havinasta.

Todellinen kysymys onkin, miten saamme kuulla siitä paremmasta vai saammeko?

Lähes 13 vuotta sitten aloitin opintoni Vierumäellä. Ensimmäinen viikko oli ikimuistoinen monella tavalla. Muistan erityisen hyvin yhden sanomani lauseen tuolta viikolta: taitoluistelu on laji, joka perustuu ennen kaikkea taidolle ja tekniikalle, ei fysiikalle. Vuotta aikaisemmalla vuosikurssilla oleva henkilö totesi tuolloin minulle, että saatat vielä muuttaa mielesi. Tänä päivänä voin kertoa, kuinka väärässä nuorempana olinkaan.

Näkökulmamme perustuu hyvin usein kokemukseemme, omaan historiaamme. Minun historiani loi itselleni tuon kuvan, johon uskoin. Se oli totuuteni silloin, jota en osannut kyseenalaistaa. Onneksi pidin katseeni ja mieleni auki. Opiskelin ja muokkasin ajatteluani. Vuosikymmen myöhemmin olen täysin eri mieltä. Kuntotestauksen ja voimaharjoittelun mahdollisuudet niinkin teknisessä lajissa kuin taitoluistelu on valtava.

Liian usein taitoluistelua lähestytään puhtaasti teknisen näkemyksen kautta. ISU-arviointijärjestelmä on tuonut lajiin 2010-luvun aikana täysin uuden aspektin: taktisen näkemyksen siitä kuinka ohjelma kannattaa rakentaa, jotta kerää mahdollisimman paljon pisteitä. Kuntoharjoittelun ja -testauksen kohdalla on historian havinassa otettu askeleita eteenpäin. Näitä askelmerkkejä vain on kovin usein seurannut askeleen tai kahden peruutusvaihde takaisin vanhaan. Mielestäni kuntoharjoittelua ja testausta tulisi lähestyä ennen kaikkea taktisesta näkökulmasta: Kuinka rakennan harjoittelun sellaiseksi, että mahdollistan urheilijan kehittymisen niin, että pisteiden kerääminen aloitetaan täysin uudelta kierrosluvulta?

Taitoluistelu perustuu ihmisen liikkeisiin, jotka luomme lihasvoimalla. Ilman voimaa, meillä ei siis ole liikettä. Voima karttuu oikeanlaisella lihaskuntoharjoittelulla eli urheilu tai liikkuminen itsessään perustuu riittävään voimatasoon toteuttaa halutut liikkeet. Näin on myös taitoluistelun kohdalla.

Sen lisäksi lajissa tapahtuu äärimmäisen haastavia liikkeitä, joihin vaaditaan tietyt tekniset lainalaisuudet eli koordinaatiivisuutta. Nämä liikkeet vaativat usein onnistuakseen joko suurta liikkuvuutta tai todella nopeaa pyörimistä yhdistettynä tasapainoiluun. Tasapaino on yksi koordinaation osatekijöistä, liikkuvuus tarkoittaa nivelten liikelaajuutta, mutta nopeus, mitä se on?

Nopeus on voimaa, jota taito hallitsee -lausahdus on tuttu jokaiselle, joka on viimeisen kolmen tai neljän vuosikymmenen aikana avannut nopeutta käsittelevän valmennuskirjan. Nopeus siis perustuu voimaan. Tarkemmin sanottuna, nopeus perustuu pitkälti maksimivoimaan, joka on suhteutettuna urheilijan kehonpainoon taitoluistelun kohdalla. Teen siis päätelmän, että mikäli urheilijasta haluaa ”rakentaa” nopean, tulee olla vihkiytynyt voimaharjoittelun saloihin.

Voimaharjoittelun onnistumista mitataan parhaiten kuntotesteillä. Lajissa, jossa voidaan kaatua uutta elementtiä harjoitellessa tuhansia kertoja, on hyvin vaikeaa luoda konkreettisia onnistumisen mittareita ja välitavoitteita. Kuntotestit sitä vastoin perustuvat numeroihin, jotka antavat viitteitä siitä, kuinka hyvin valmentautuminen on onnistunut. Vastaa siis kysymykseen: Olemmeko pystyneet etenemään siihen suuntaan, mihin olemme halunneet edetä? Kylmät numerot antavat tukea toiminnalle. Kertovat harjoittelun laadun tietystä kuvakulmasta katsoen. Oikein toimittuna, kuntotestien avulla on myös mahdollista kasvattaa urheilijan motivaatiota ja päämäärätietoisuutta.
Fyysinen harjoittelu ja sen mittaaminen testien avulla eivät myöskään ole erotettu saareke teknisen kehittymisen näkökulmasta. Pikemminkin tukeva ja tärkeä osa-alue kokonaisuudesta. Lajissa kuin lajissa, lähtökohtaisesti kilpailukaudella urheilijan tulisi olla nopeimmillaan. Fyysinen suorituskyky tulisi pyrkiä synkronoimaan kilpailukalenterin kanssa. Tällöin mahdollistuu huippusuoritukseen yltäminen niin kilpailuissa kuin myös harjoituksissa esimerkiksi paremmalla todennäköisyydellä päästä uusi elementti.

 Taktinen näkökulma kehittää urheilijaa ulottuu siis huomattavasti laajemmalle kuin ainoastaan ISU-sääntöihin. Se ulottuu aikaan, jolloin mietitään seuraavan kauden ohjelmamusiikkia ja rakennetaan samaan aikaan peruskuntopohjaa tulevia harjoittelukausia varten. Näiden kausien kaikki toiminta tiivistyy pelkistetysti vain yhteen hetkeen, joka kestää joitain minuutteja eli urheilijan pääkilpailuun sillä kaudella. Jo kolmella kuntotestauksella vuodessa on mahdollista sopeuttaa harjoittelua oikeanlaiseen suuntaan ja kasvattaa mahdollisuutta onnistua omassa lajissaan. Taktista osaamista on ennen kaikkea varmistaa urheilijoille mahdollisuus yltää parhaimpaansa urheilu-uran aikana. Kuntotestit yhdistettynä oikeanlaiseen oheisharjoitteluun antavat omalta osaltaan tukea tälle pyrkimykselle lajissa kuin lajissa.

Olen elämäni aikana saanut olla osallisena hyvin erilaisissa valmennustapahtumissa niin kotimaassa kuin kansainvälisessä ympäristössä. Näitä hyviä ja antoisia kokemuksia on aina yhdistänyt yksi hyvin samankaltainen piirre riippumatta siitä, minkälaisesta valmennuksesta on ollut kyse. Se on ollut ihmisen huomioiminen. Toiminnasta vastuussa oleva henkilö on kyennyt luomaan ilmapiirin, jossa jokainen kokee tulleensa kuulluksi. On luotu tunneside siitä, että minusta urheilijana välitetään ja minua halutaan auttaa. Minua siis arvostetaan ja käsitellään ennen kaikkea ihmisenä. Ei ainoastaan henkilönä, joka liikkuu ja ketä halutaan liikuttaa sekä pitää liikkeessä.

Tällainen tunneside kasvattaa psykologisen turvallisuuden tunnetta, joka mm. vaikuttaa urheilijan motivaatioon, kykyyn olla luova ja oppia uutta tai esimerkiksi kokemukseen korkeammasta itseluottamuksen tunteesta. Kaikki nämä elementit ovat äärimmäisen tärkeässä osassa urheilussa ja itsensä kehittämisessä.

Olen aina valmennussuhteita miettiessäni ollut sitä mieltä, että paras tulos tulee pitkäjänteisestä työskentelystä. Tällä tavoin yhteistyökumppaneiden on mahdollista oppia tuntemaan toisensa. Luomaan turvallisuudentunnetta, keskinäistä kemiaa, jota jokainen toimiva valmennussuhde vaatii elääkseen ja kehittyäkseen seuraavalle tasolle. Hitsaantumaan tarvittavassa määrin yhteen. Kaikki tämä vaatii aikaa, jonka takia pitkäjänteinen työskentely hyväksi todettujen henkilöiden välillä on suotavaa.

Pitää kuitenkin ymmärtää, että ihminen on kokonaisuus, joka kehittyy ja muuntuu koko ajan. Kehomme, ajatuksemme ja tarpeemme eivät pysy samankaltaisina. Kuntoharjoittelun puolella ihmiskeho sopeutuu harjoitteluärsykkeeseen jopa kolmen viikon jälkeen. Herkkyyskausien mukaan tiettyinä ajanjaksoina ihmisen ominaisuudet kehittyvät helpommin ja suotuisammin kuin toisina aikoina. Valmentajan tehtävänä on siis mukauttaa toiminta vastaamaan urheilijoiden yksilöllisiä tarpeita, jotta kehittyminen varmistetaan.

Miksi emme tee tätä samaa vuorovaikutukseen suhteen? Samalla tavalla myös ajatukset ja psyykkiset tarpeet muuttuvat urheilijoilla ja tällöin valmentajan tulisi pystyä ne kohtaamaan. Tarpeemme tulla huomioiduksi ja itsenäisiksi kehittyy ajan myötä erilaisiksi, mitä ne ovat juuri tässä ja nyt. Tässä piilee sudenkuoppa pitkäjänteisen toiminnan ajatuksessa.

Kovin usein ihminen elää menneessä: koska tämä on ollut aikaisempi toimintamalli, jatkan sitä edelleen. Kommunikoin samalla tavalla, teetän samankaltaisia harjoitteita, pidän kaiken pääsääntöisesti ennallaan. Näinhän on menneessä saatu hyviä tuloksia. Kaikki toimii, kunnes se ei enää toimikaan. Tämä on toimintamalli, joka tulisi jokaisen kilpailuvuoden jälkeen kyseenalaistaa niin urheilijoiden kuin valmentajien puolesta. Suorittaa siis itsetutkiskelua ja -reflektointia.

Koska ihminen kehittyy kokonaisuutena, niin myös toiminnan ja kommunikaation tulee kehittyä sen mukana. Toimiva yhteistyö vaatii muutoksia myös tässä mielessä. Ryhmädynamiikka muuntuu jo yhden uuden jäsenen mukaantulolla tai vanhan jäsenen poistumisella. Perheessä keskustellaan ja otetaan eri tavalla huomioon eri ikäiset lapset, puhumattakaan siitä hetkestä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Kaikki tapahtuvat muutokset olisi tärkeää ottaa myös urheilukontekstissa huomioon. Urheilija ja hänen tarpeensa muuntuvat.

Aikaisempi hedelmällinen yhteistyö ei ole tae menestyksestä tulevaisuudessa. Se antaa korkeintaan alustan ponnistaa eteenpäin tulevaan kauteen yhdessä. Myöskään toiminnan täydellinen uusiksi rakentaminen ei ole oikotie onneen. Tuotteliaan, pitkäjänteisen yhteistyön kulmakiveksi muodostuu valmentajan kehitys- ja muutoshalukkuus urheilijan toiminnan ja tarpeiden mukana. Se on elinehto yhteistyön ja kehittymisen jatkamiseksi. Jotta se olisi mahdollista saavuttaa, valmentajan tulee pystyä kuuntelemaan urheilijoita. Lukemaan rivien välistä, käymään keskustelua ja tulkitsemaan kehonkieltä. Sanallistamaan kenties jotain sellaista, jota toinen osapuoli ei välttämättä itsekään osaa sanallistaa. Vuorovaikutuksen myötä kummatkin osapuolet alkavat ymmärtämään toisiaan ja omia ajatuksiaan paremmin. Näihin ajatuksiin kummankin osapuolen toiminta lopulta pohjautuu.

Esitänkin valmennuksen yhdeksi ydintaidoksi kyvyn kohdata urheilija hetkessä aina uudelleen uusin silmin. Antaa tälle tapaamiselle merkitys ja kyetä välittämään tunne siitä, että haluan kuulla juuri sinun ajatuksesi tänään. Vastata sinun tarpeisiisi. Näin valmentaja on kykenevä tekemään työnsä, jonka tarkoituksena tulisi olla auttaa urheilijaa hänen polullaan. Suuri kysymys niin valmentajille kuin urheilijoille onkin: Tiedätkö, millä polulla juuri sinä olet? Jos uskot tietäväsi, niin muista kommunikoida siitä ja vastavuoroisesti myös kuunnella toista. Saatat yllättyä.

Reilut kaksi vuotta sitten päätin lähteä opiskelemaan. Olin miettinyt sitä jo pidempään, mutta tuolloin päätös oli kirkastunut mielessäni selkeäksi: Opintovapaa. Tämä ajatus oli kasvanut sisälläni osaksi minua. Osa ihmisistä, jotka kuulivat aikeeni, kyseenalaistivat päätökseni. Halusivat syystä tai toisesta, että harkitsisin vielä. Miettisin päätökseni vaikutuksia kokonaisvaltaisesti talouteni, ihmissuhteiden tai vaikka työni puolesta. Näin tein, mutta tiesin jo etukäteen tehneeni päätöksen.  Tuota tunnetta on vaikea kuvailla, mikäli et ole sitä kokenut. Kihelmöivä jännitys uuden edessä. Downshiftaamiseksi sitä tuolloin kutsuin.

Jälkeenpäin voin todeta olevani onnellinen päätöksestäni. Oppilasvalinta oli viimeinen koulutushaaralleni tältä erää. Olin juuri ajoissa. Tuon kahden vuoden aikana olen tutustunut lukemattomiin uusiin tuttavuuksiin, asunut eri kulttuurissa, kiivennyt helteessä lumihuippuiselle vuorelle, alkanut ymmärtämään paremmin ihmisten erilaisia näkemyksiä, asunut ensimäistä kertaa elämässäni ”opiskelijayksiössä” ja tietysti avannut mieltäni uuden edessä.

Kaiken tämän keskellä haluan uskoa, että olen oppinut ymmärtämään myös itseäni paremmin. Oppinut arvostamaan uusia asioita ja kenties tavoittelemaan jotain sellaista, minkä arvoa en aikaisemmin ole nähnyt.

Viime viikon torstaina teimme sopimuksen pitkäaikaisen työnantajani kanssa. Työsuhteeni päättyi kuin kirveellä leikaten. Ehdin olemaan opintovapaalta paluun jälkeen yhteensä 16 päivää töissä. Tiesin kaksi vuotta sitten olevani matkalla muutokseen, mutta en osannut silloin sanoa miltä lopputulos tulee näyttämään tai kuinka nopeasti se realisoituu. En sitä vieläkään tarkasti tiedä, mutta innostuneena olen hypännyt tähän vaunuun mukaan.

Aloitan ensimmäistä kertaa elämässäni yrittäjänä urheilun parissa. Sain siitä jo maistiaisia opintovapaani aikana, kun pääsin tukemaan toiminnallani lähes kymmenen eri taitoluisteluseuran urheilijoita. Olin tuolloin innostunut asiasta ja sitä olen edelleen. On upea tunne pystyä auttamaan urheilijoita ja heidän omaa seuraa tai valmentajia ammattitaitoni kautta. Tuomaan pöydältä mahdollisesti uupuva palanen heidän käyttöönsä ja näin olla osaltani vaikuttamassa urheilijoiden ja eri seurojen kehittymiseen.

Oli kyse sitten valmennuksen eri muodoista aina kuntovalmennuksesta psyykkiseen- tai lajivalmennukseen, luistimien teroituksesta kuntotestaukseen tai vaikka kilpailukoreografian luomiseen niin voitte olla varma, että saavun sovitusti paikalle hymyssä suin. Täynnä positiivista energiaa ja tunnetta, koska nautin siitä, mitä pääsen kanssanne tekemään.

Tätä kirjoittaessani huomaan toistuvasti unohtuvani katsomaan puiden latvoja. Istun parvekkeella, korkealla maanpinnasta aivan latvuston tasalla. Puut elävät tuulessa. Enemmän tai vähemmän, mutta vaikuttaisi siltä, että ne löytävät aina lopulta oman paikkansa. Välillä taipuen, toisinaan voimakkaasti paikallaan seisten. Uskon, että elämän tuulet ovat kuljettanut minut juuri sinne, mihin on pitänytkin. Kihelmöivä tunne saa minut hymyilemään uuden edessä. Olen tässä.

Varhaisin muistijälkeni ajoittuu 1980-luvulle. Kävelen siinä sairaalan käytävää käsikädessä oletettavasti isäni tai isoisäni kanssa. Tuo kuva on jäänyt mieleeni vahvasti. Tunnejälki tuossa muistossa on kolmenkymmenvuoden jälkeenkin valtaisa. En vain tiedä, onko se totta. Näen itseni kävelemässä hieman lintuperspektiivistä katsoen takaapäin. Rationaalinen puoleni on aina sanonut, ettei muistoni ole totta -ainakaan täydellisesti, mutta siitä olen halunnut pitää kiinni. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä tämä muisto on seurannut minua koko elämäni. Näinhän ihmisille tapahtuu; jokin asia jää mieleen kaikesta siitä tietomäärästä, joka meitä ympäröi.

Viidentoista vuoden takaa armeija-aikani ensimmäiseltä päivältä muistan vain muutamia asioita. Yksi niistä oli komppanian kapteenin lupaus rehellisestä palautteesta. Hän totesi tuona päivänä monta viisasta ajatusta, joita nuori mies ei silloin uskonut eikä ymmärtänyt. Niin, rehellinen palaute. Sitä ei kovin usein enää saa ja silloin kun saa, niin monesti sen kyseenalaistaa. Ja hyvä niin.

Palaute on useimmiten subjektiivista eli yhden yksittäisen henkilön näkemys asiasta. Ei siis kaikkitietävää totuutta. Kuten kaikesta informaatiosta ympärillämme, myöskään palautteesta ei koskaan tiedä, mikä on se siemen, joka jää itämään. Kasvaa henkilön sisällä mittoihin, jonka äärellä maailmakin näyttää pieneltä. Tästä syystä palautteen ja vuorovaikutuksen kohdalla tulisi aina olla varovainen. Punnita, mikä on tarttumisen arvoista ja mikä on sitäkin kalliimpaa ja jättää sanomatta.

Sain tänään palautteen itsestäni, persoonastani. Se oli tarkka ja pääosin allekirjoitan sen täysin. Ainoastaan kahdesta sanasta olin eri mieltä. Kymmenistä sanoista, tartuin siis yksittäisiin sanoihin. Kaikki se moninkertainen hyvä pyyhkiytyi pois niin nopeasti. Hyökyaalto rantautui. Ensireaktioni oli tyrmistynyt. Olenko todella tuollainen? Tunsin juurien kasvavan sisälläni.

Huhtikuun 19. päivä julkaistiin verkkomediassa henkilökuva ihmisestä, joka on vuosien aikana rohkaistunut tavoittelemaan unelmiaan. Pääosahenkilö on aikaisemmin herättänyt keskustelua jäähallien käytävillä. Tämän kertainen uutinen herätti keskustelua yhden valmentajan toimesta facebookissa. Kuulin asiasta saman päivän iltana. Lukiessani tuota keskustelua olin onnellinen. Minulle tuntemattomat ihmiset uskalsivat tukea kanssaihmistä, joka pyrkii tekemään itsestään onnellisen taitoluistelun kautta. Nousemaan yksittäisen ihmisen vuoksi barrikadeille ja vaatimaan kunnioitusta, joka jokaiselle kuuluu. Tätä perusoikeutta oltiin kyseenalaistamassa radikaalilla tavalla. Ainut asia, johon keskustelun henkilö on syyllistynyt mielestäni, on elämään oman näköistä elämäänsä. En ymmärrä, mikä siinä on jotain sellaista, johon tulisi puuttua. Pikemminkin tukea.

Mikäli ei toista ihmistä tai yhteiskuntaa vahingoita ja tarkoitusperät ovat kunnioitusta herättäviä, niin tuleeko siihen puuttua? Onko asialla merkitystä palautteen antajalle? Mikä on palautteen hinta sen vastaanottajalle? Kuinka arvotamme onnellisuuden?

Olen ylpeä siitä, että taitoluisteluliitto päätti julkaista juuri tämän henkilön tarinan sivuillaan. Kertoa, että tuemme jokaista ihmistä omalla matkallaan taitoluistelun parissa. Toisin kuin naamakirjan keskusteluissa todettiin, niin minä totean tänään selkäsuorana, leuka kaukana rinnastani olevani Suomalainen. Perustelen ison alkukirjaimen sillä, että uskallan esittää tukeni monipuolisuuden vuoksi. Uskon, että jokaisella on oikeus pyrkiä onnellisuuteen ja mikäli taitoluistelu pystyy tätä tarjoamaan, sen tulisi olla hieno asia. Jotain, josta olla ylpeä niin monella tavalla. Toivonkin, ettei kyseisen henkilön sisälle asettunut siementä, joka saisi epäilemään omaa minuuttaan. Onnellisuus on jotain sellaista, jota kannattaa tavoitella hajaäänistä välittämättä.

Omalla kohdallani prosessi on vielä kesken. Minua ei arvosteltu. Käsittääkseni tarkoitusperät eivät olleet ilkeät. Näin haluan uskoa. Palautteessa oli niin paljon omasta mielestäni hyvää, johon haluan samaistua: Olen tuollainen ja kuinka ihanaa, että joku on sen pystynyt sanoittamaan omasta näkökulmastaan. Mutta ne kaksi sanaa. Ne putosivat multaan sisälläni. En tiedä, mihin se tulee johtamaan, mutta olen varma, että mietin asiaa tulevina päivinä. Pohdin, kuten niin moni lapsi. Vanhus. Äiti. Isä. Tuntematon. Tuttu. Urheilija. Anorektikko. Teini. Aikuinen. Haavoittuva. Ihminen.

En ole ikinä pelännyt työntekoa. Ajatusmaailmani on aina perustunut ideologiaan, jossa työ tekijäänsä kiittää. Tätä oppiahan pyrin valmentajana välittämään urheilijoille: harjoitelkaa ja annatte itsellenne mahdollisuuden kehittyä. Viimeisten vuosien aikana olen kuitenkin alkanut sekä itsessäni että muissa ihmisissä seuraamaan piirteitä ja merkkejä, jotka huutavat epätasapainosta elämässä. Näitä merkkejä voi olla useita, jokainen saattaa kertoa hieman eri asioista, mutta viestin merkitys on aina sama: kaikki ei ole hyvin.

Vuosi sitten tein päätöksen, etten ikinä halua enää joutua tilanteeseen, johon olin itseni ajanut ennen opintovapaani alkua. Menemättä yksityiskohtiin totean vain, että olin uupunut. Hoin itselleni useaan otteeseen, että jaksa vielä muutama kuukausi ja sitten kaikki muuttuu. Eihän se pitänyt paikkaansa. Tuollaiset asiat eivät muutu itsestään. Ne vaativat suunnitelmallista muutoshakuisuutta, valintoja ja itsensä johtamista monen muun asian ohella. Itsepetoksen määrällä ei vain ole tietyissä tilanteissa rajoja. Minun kohdallani tuo ajanjakso oli yksi niistä hetkistä.

Osittain oman menneisyyteni takia olen kevään aikana perehtynyt opiskeluissani niin ihmisten johtamiseen, kuin työhyvinvoinnin lisäämiseen. Uskon, että paremmalla (itsensä ja muiden) johtamisella ja vuorovaikutuksella on mahdollista päästä parempiin lopputuloksiin myös valmennuksen saralla. Yksi viimeisimmistä projekteistani oli pienimuotoisella tutkimuksella kartoittaa taitoluisteluvalmentajien jaksamista työssään. Vastauksia kerätessäni lupasin myös auki kirjoittaa tulokset, mikäli asia herättää tarpeeksi kiinnostusta valmentajien parissa. Miehen mitta taitaa ennen kaikkea olla hänen sanansa, joten siitä jos mistä kannattaa pitää kiinni.

Jotta tutkimustuloksia voi millään tavalla arvioida, tulee lukijan olla selvillä peruskäsitteistä työuupumuksen kohdalta. Siksi siis tiivis teoriaosuus vielä ennen tuloksia:

Työuupumus on seurausta yksilön voimavarojen ylittämisestä ja pitkittyneestä työstressistä. Tällaisen tilan ominaispiirteiksi luokitellaan uupumisasteinen väsymys, työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ammatillisen itsetunnon heikentyminen. Monella henkilöllä on raportoitu myös keskittymiskyvyn ja muistin heikkenemistä.

Tekijät, jotka vaikuttavat työuupumuksen syntyyn voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: yksilöön (persoonallisuuden ominaisuudet ja elämäntilanne), yhteisöön (epätasa-arvoinen kohtelu, ihmisten välinen yhteistyö ei suju jne.) ja suoraan työhön (mm. epäselvät tavoitteet, eettisyys, jatkuvat muutokset) liittyviin tekijöihin.

Työuupumus ei siis ikinä ole seurausta ainoastaan yhden osa-alueen väliaikaisesta ylirasituksesta vaan pitkäkestoisen ylirasittuneisuuden tilasta kokonaisvaltaisesti katsottuna.

Taitoluisteluvalmentajat raportoivat olevansa sitoutuneita työhönsä (71%) ja vaikka noin puolet (49%) kertovat usein ”hukkuvansa töihin,” niin yöunia se ei kuitenkaan onneksi suurimmalla osalla häiritse (53%). Selkeä enemmistö kokee olevansa edelleen kiinnostunut asiakkaistaan (82%), tekevänsä arvokasta työtä (61%) ja on pystynyt vastaamaan omiin odotuksiinsa vaikutusmahdollisuuksistaan työn osalta (63%). Vaikka puolet vastaajista kokevat itsensä edelleen arvostetuksi ammatissaan, niin reilu neljännes näkee oman ammatillisen arvostuksensa laskeneen muiden silmissä viime vuosina.

Kysyttäessä taitoluisteluvalmentajilta asioita, jotka tapahtuvat usein heidän työpaikoillaan ainoastaan tervehtiminen (97%) on saanut lähes varauksettoman kannatuksen. Seuraavaksi suosituimpia asioita annetulta listalta olivat asiallinen kohtelu (68%), sovitusta kiinni pitäminen (65%), tiedon jakaminen (57%) ja ongelmien esiin nostaminen (54%). Yli puolet totesi, ettei heidän työpaikallaan ole tapana tarjota apua (51%) ja vielä suurempi osa vastaajista koki, ettei esimiehen tuki ja oikeudenmukainen kohtelu (57%) toteudu arkipäivässä. Suurin osa valmentajista oli myös sitä mieltä, etteivät ole tarkastelleet omaa toimintaansa (59%) työnteon kohdalla useinkaan.

Kysyttäessä suoraan, oletko kokenut työuupumusta, 55% taitoluisteluvalmentajista vastasi kyllä. Vastaajat kuvailivat oireiksi väsymyksen, liian suuren työkuorman, erilaisia henkisiä oireita ja vaikutuksia kognitiivisiin kykyihin. Fyysisiä oireita, motivaation laskua ja univaikeuksia esiintyi kaikkia yleisesti. Myös riittämättömyyden tunne sekä motivaation lasku saivat mainintoja runsain mitoin.

Valmentajat kokivat, että työuupumusta estäviä tekijöitä löytyy neljästä eri pääkategoriasta: itsestä huolehtimisesta, vapaa-ajan merkityksen luomisesta tärkeäksi, mahdollisuudesta tuunata omaa työtään sekä vaikuttaa omalla vuorovaikutuksellaan työyhteisöön. Työyhteisön sisällä haluttiin parantaa vuorovaikutusta, löytää yhdessä tekemisen kulttuuri ja toivottiin työnantajalta ammatillista selkärankaa, kuten selkeitä työrooleja. Hajamainintoja saivat myös työntekemistä tukevat asiat, kuten työterveyspalvelut, positiivisuuden esiin nostaminen sekä esimerkiksi rekrytoinnin nopeus muuttuvissa työolosuhteissa työuupumusta ehkäisevinä tekijöinä.

Hieman hälyttävänä koin vastauksen, jonka mukaan työyhteisö ei voi millään tavalla ehkäistä työuupumuksen syntyä. Jokainen olisi siis oman onnensa seppä. Tämä ei pidä paikkaansa vaan pikemminkin päinvastoin. Työyhteisöllä ja itse työllä on aina suuri vaikutus niin työnimuun ja -hyvinvointiin, mutta käänteisesti myös työuupumukseen. Näiden kaikkien on todettu tarttuvan viruksen lailla työyhteisössä. Toisin sanoen, työntekijä heijastaa omalta osaltaan työyhteisön tilaa ja työyhteisö taas yksittäisten työntekijöiden hyvinvointia kokonaisuutena. Elämme siis symbioosissa työmme ja työyhteisön kanssa. Tärkeää on kuitenkin huomata, että työuupumus on aina subjektiivinen kokemus; synty- ja toipumisprosessi mukaan lukien.

Tutkimukseni ei ollut tarpeeksi kattava (n. 38), jotta siitä voi vetää suuria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Silti voi hyvällä omallatunnolla todeta, että vaikuttaisi siltä, että taitoluisteluvalmentajat ovat sitoutuneita työhönsä, mutta huolestuttavan moni löytää itsestänsä työuupumuksen piirteitä. Tätä havainnointia tukee myös suorakysymys työuupumuksen kokemisesta työurallaan (55%). Tämä on huomattavasti korkeampi, mitä ihmisillä on tutkimuksissa keskimäärin havaittu (8-25% suomalaisista).

Toinen esiin nostettava asia, joka vaikuttaisi puuttuvan työn sisällä on selkeä työnjohto, joka tukisi työntekijää niin hyvinä kuin huonompina aikoina. Loisi mahdollisuuksia yhteistyölle, avun tarjoamiselle, tiedonvälitykselle kuin myös itsereflektiolle. Työnjohdon voi käsittää monella eri tavalla taylorismista aina asiantuntijaorganisaatioissa vallitsevaan jaetun johtamisen kulttuuriin. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mikä on millekin organisaatiolle oikea johtamiskulttuuri. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että myös työhyvinvoinnin kannalta urheilujohtaminen olisi tärkeää ottaa huomioon taitoluistelun parissa. Uskon myös, että muutos tähän suuntaan on tulevaisuudessa tulossa isoimmissa seuroissa.

Oman jaksamiseni kohdalla olen tullut siihen tulokseen, ettei valmentaja ole sen kovemmasta hiilestä tehty, kuin kukaan muukaan ihminen. Suuressa paineessa intohimolla työskentely saattaa kiteyttää valmentajan ammattitaidon ja kyvyt timanttisiksi. Pitää kuitenkin muistaa, että timanteillakin on hajoamispisteensä. Toivottavasti jokainen valmentaja tunnistaa omansa. Itsensä oppimiseen olisi varmasti hyvä saada tukea myös työnantajilta kuin kollegoilta. Jatketaan siis keskustelua, löydetään yhteisiä hymyn aiheita ja tähdätään sen voimin yhä parempaan valmennukseen.