Väitän, että menestyväksi urheilijaksi kasvaminen vaatii rohkeutta olla utelias. Tällöin urheilija pitää mielensä auki, haluaa löytää uusia tapoja ja kokea elämyksiä. Oppia asioita, joita ei ole edes tiennyt kaipaavansa. Ei ainakaan ennen, kuin on elänyt sen huomisen päivän, joka on avannut silmät. Sen adrenaliinipurskahduksen takia kannattaa toisinaan jopa riskeerata enemmän, mitä olisi varaa menettää. Tehdä virheitä. Heittää nopat pöydälle ja odottaa jännityksellä tulevaa.

Haastan valmentamiani urheilijoita tavoittelemaan sitä, mistä he eivät vielä tiedä mitään. Se on myös elämäntapa, johon olen päättänyt uskoa. Haasteena on: miten tavoitella jotain sellaista, mitä ei välttämättä osaa edes kaivata?
Mielestäni se vaatii lapsenomaista iloa, uskoa ja ennen kaikkea itsensä altistamista uusille ärsykkeille. Sitä uteliaisuutta siis. Virheiden sallimista ja ehdottomasti jopa hyväksymistä. Kasvutarinan rakentamista epäonnistumisista ja erehdyksistä, mutta myös menestyksen siemenistä.

Elämä ja urheilu-ura ovat prosesseja. Virheet sen aikana tulee minimoida, mutta ei missään nimessä eliminoida. Erehdykset ovat hyväksi. Ne ohjaavat eteenpäin, koettelevat uskoa ja määrittävät elämänkatsomusta uudelleen. Useat huippu-urheilijat nimeävät juuri vastoinkäymiset ja loukkaantumiset käänteentekeviksi hetkiksi heidän urallaan. Ne ovat hetkiä, jotka pakottavat arvioimaan omaa toimintaa. Tärkeää tässä kokonaisprosessissa on, ettei tunne jäävänsä yksin. Jokainen, jopa se vahvin yksilö kaipaa tukea ollakseen vahva. Saavuttaakseen parhaimpansa.

Urheilupsykologian käyttö Suomessa on edelleen varsin vähäistä. Useat kuvittelevat sen keskittyvän ainoastaan ongelmien ratkaisuun - siitä ei ole kyse. Käyttääkseen psyykkisen valmennuksen konsulttia apuna harjoittelussaan ei urheilijalla tarvitse olla ongelmia. Kyseessä on harjoittelumuoto, jolla pyritään mahdollistamaan urheilijalle tarvittavat kyvyt huippusuorituksen synnyttämiseen. Samalla tavalla, mitä millä tahansa harjoittelun osa-alueella pyritään kehittämään.

Tavoitteenasettelu on yksi urheilun peruskulmakivistä, jonka pitäisi antaa suuntaa urheilijan harjoittelulle. Ohjata tekoja, antaa motivaatiota ja luoda myös uskoa tulevaan onnistumisten kautta. Kuitenkaan tärkeintä ei ole asettaa tavoitteita vaan saavuttaa harmonia noiden tavoitteiden takana.

Tavoitteenasetteluun kuuluvat erottamattomasti myös, miten tavoitteita käytetään arkipäivän tilanteissa hyödyksi ja kuinka vahvasti urheilija itse sitoutuu tavoitteidensa saavuttamiseen. Oman kokemukseni mukaan tavoitteita kyllä asetetaan urheilussa, mutta kokonaisprosessia ei joko osata käyttää hyödyksi tai sitten siihen ei vain riitä valmentajalta enää aikaa paneutua.

Tämä on vain yksi esimerkki toistuvasta tilanteesta, jossa psyykkisen valmennuksen konsultti voi auttaa urheilijoita ulosmittaamaan laadukkaampaa harjoittelua, joka ajansaatossa näkyy kehittymisenä lajitaidoissa nopeammin ja paremmin. Psyykkisessä valmentautumisessa on kyse ennen kaikkea harjoittelusta, joka auttaa urheilijaa saavuttamaan parhaan mahdollisen itsensä urheilijana.

Etsittäessä tapaa päästä eteenpäin, niitä kuuluisia askelmia seuraavalle tasolle, kannattaa silloin tällöin olla utelias. Se luo lähes varmasti epämukavuuden tuntemuksia uudesta tai, jopa silmienpyörittelyä ulkopuolisten toimesta, mutta sisältää myös mahdollisuuden jostain suuremmasta. Taidoista, joista on hyötyä niin urheilussa kuin koulu- ja työelämässäkin. Tätä uteliaisuutta ja avointa mieltä kaipaan urheiluun lisää monin tavoin.

Itsepetoksen määrällä ei ole rajoja. Aina on kaikelle jokin syy. Todellinen, kuviteltu tai keksitty. En pidä ilmiselvän totuuden muuntelusta. Eivät voittajat selittele, miksi muut olivat huonompia. Voittajat voittivat, koska he tekivät jotain paremmin kuin muut. Niin yksinkertaista se on: On ihmisiä, jotka harjoittelevat ja niitä, jotka toteavat kovaan ääneen, miksi noin ei voi tehdä. Uskallan väittää, että jokainen meistä turvautuu selittelyyn sopivan paikan tullen. Tai ainakin minä viime aikoina. Perkele.

Tommy Tabermann aikoinaan esitti oman teoriansa haaveilijoista ja unelmoijista. Haaveilijat odottavat ihmettä tapahtuvan. Luovat pilvilinnoja itselleen ja odottavat kaiken tapahtuvan itsestään. Tuuli vain tulee sotkemaan suunnitelmat ja täytyy aloittaa alusta. Siis odottaa sopivaa pilveä kohdalleen, jossa taas näkee haaveensa. Ongelmana tässä vain on, että pilvet ovat ohimeneviä ja alati muuttuvia. Valmista ei tule. Unelmoijat sen sijaan tarttuvat tiileen ja kuraan lähtien rakentamaan omaa unelmaansa. Sitä tulevaisuutta, johon he haluavat päätyä. Kuvittelin aina kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Kuvittelin.

Kymmenen vuoden tauko tanssiharjoittelusta saa kenet tahansa nöyräksi. Minut se sai polvilleen. Ymmärtämään itsepetokseni, kuvitelmani vääräksi. En sitä ensin nähnyt, mutta tunsin kyllä häpeän hiipivän sisälleni. Silmäni näkivät tanssin muodot, koin sen tunteen ihollani, ymmärsin mitä minun tulee tehdä ja suuni sanoi: perhana, ei onnistu.

On hyvä haastaa itseään, mutta minä aloin selitellä. Selkä ei taivu, olkapää ei pidä, ranteet ovat liian jäykät ja liikkuvuus ei enää riitä. Totta kyllä, mutta pitääkö se täysin paikkansa? Enkö pysty vai keksinkö syitä miksi en pystyisi? Omalla kohdallani päädyin jälkimmäiseen.

Onko kyse laiskuudesta, mukavuudenhalusta vai kenties häpeän tunteesta, kun haluaa selitellä asioita? Tätä jäin miettimään edellisen tanssituntini jälkeen. Ihmisen kenties suurin vietti on selviytyminen. Tähän evoluutio on meidät ajanut. Selvitä hengissä, selvitä loukkaantumatta, selvitä menettämättä kasvojaan. Pitää arvokkuutensa ja olla mukana ryhmässä. Laumaeläin.

Carol Dweckin ”fixed mindset” on laajalti tunnettu käsite. En tiedä sen suomenkielistä käännöstä. Kenties suljettu mieli on lähinnä sitä.  Tällainen ihminen kokee olevansa juuri sellainen, mitä hän sillä hetkellä on. Omaa taidot, jotka ovat ennalta määrätyt, joita ei jälkikäteen harjoittelemalla voi muuttaa. Kykenemätön kehittymään, kritiikki osuu suoraan sydämeen ja hiekanmuru estää matkan etenemisen kohti unelmia. Tunnistin itseni. Selvitä hengissä. Sitä yritin selittämällä kykenemättömyyttäni. Taannuin haaveilijaksi katsomaan taivaalle, kun muut toteuttivat liikekieltään. Elivät tätä hetkeä. Nauttivat haasteesta.

”Growth mindset” on itsepetokseni vastakohta. Nautinto haasteesta, itsensä kehittämisestä ja matkasta eteenpäin oppien uutta. Havahduin ymmärtäessäni tekeväni samaa, mitä niin moni urheilija tai valmentaja: keksin syitä miksi en kykene, pysty tai tee. Koin valaistumisen hetken. Harjoittelemattomuus heikentää. Urheilija kaipaa haasteita päästäkseen huipulle. Valmentajan tulee potkia itsensä ulos mukavuudenhalustaan. Kerran osatun on helppo menettää pilvien mukana taivaalle. Virheitä sattuu jokaiselle. Ne kuuluvat elämään ja niistä voi oppia, jos niistä ymmärtää oppia. Reflektoida ja kehittää itseään. Unelmoida.

Haluan löytää itsestäni uudelleen tuon naiivin ja intohimoisen harjoittelijan, joka ei pelkää todeta, ettei osaa jotain. Tuntea haasteen edessäni, vaikka se tarkoittaisi uudelleen tai uuden opettelua. Toteamista, etten osaa vielä, mutta antakaa minulle aikaa. Pääsen sinne kyllä. Mieleeni tulee Mary Anne Radmacherin sanat: ”Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo… huomenna yritän uudelleen.”