Minuutta etsimässä

Varhaisin muistijälkeni ajoittuu 1980-luvulle. Kävelen siinä sairaalan käytävää käsikädessä oletettavasti isäni tai isoisäni kanssa. Tuo kuva on jäänyt mieleeni vahvasti. Tunnejälki tuossa muistossa on kolmenkymmenvuoden jälkeenkin valtaisa. En vain tiedä, onko se totta. Näen itseni kävelemässä hieman lintuperspektiivistä katsoen takaapäin. Rationaalinen puoleni on aina sanonut, ettei muistoni ole totta -ainakaan täydellisesti, mutta siitä olen halunnut pitää kiinni. En osaa sanoa miksi, mutta jostain syystä tämä muisto on seurannut minua koko elämäni. Näinhän ihmisille tapahtuu; jokin asia jää mieleen kaikesta siitä tietomäärästä, joka meitä ympäröi.

Viidentoista vuoden takaa armeija-aikani ensimmäiseltä päivältä muistan vain muutamia asioita. Yksi niistä oli komppanian kapteenin lupaus rehellisestä palautteesta. Hän totesi tuona päivänä monta viisasta ajatusta, joita nuori mies ei silloin uskonut eikä ymmärtänyt. Niin, rehellinen palaute. Sitä ei kovin usein enää saa ja silloin kun saa, niin monesti sen kyseenalaistaa. Ja hyvä niin.

Palaute on useimmiten subjektiivista eli yhden yksittäisen henkilön näkemys asiasta. Ei siis kaikkitietävää totuutta. Kuten kaikesta informaatiosta ympärillämme, myöskään palautteesta ei koskaan tiedä, mikä on se siemen, joka jää itämään. Kasvaa henkilön sisällä mittoihin, jonka äärellä maailmakin näyttää pieneltä. Tästä syystä palautteen ja vuorovaikutuksen kohdalla tulisi aina olla varovainen. Punnita, mikä on tarttumisen arvoista ja mikä on sitäkin kalliimpaa ja jättää sanomatta.

Sain tänään palautteen itsestäni, persoonastani. Se oli tarkka ja pääosin allekirjoitan sen täysin. Ainoastaan kahdesta sanasta olin eri mieltä. Kymmenistä sanoista, tartuin siis yksittäisiin sanoihin. Kaikki se moninkertainen hyvä pyyhkiytyi pois niin nopeasti. Hyökyaalto rantautui. Ensireaktioni oli tyrmistynyt. Olenko todella tuollainen? Tunsin juurien kasvavan sisälläni.

Huhtikuun 19. päivä julkaistiin verkkomediassa henkilökuva ihmisestä, joka on vuosien aikana rohkaistunut tavoittelemaan unelmiaan. Pääosahenkilö on aikaisemmin herättänyt keskustelua jäähallien käytävillä. Tämän kertainen uutinen herätti keskustelua yhden valmentajan toimesta facebookissa. Kuulin asiasta saman päivän iltana. Lukiessani tuota keskustelua olin onnellinen. Minulle tuntemattomat ihmiset uskalsivat tukea kanssaihmistä, joka pyrkii tekemään itsestään onnellisen taitoluistelun kautta. Nousemaan yksittäisen ihmisen vuoksi barrikadeille ja vaatimaan kunnioitusta, joka jokaiselle kuuluu. Tätä perusoikeutta oltiin kyseenalaistamassa radikaalilla tavalla. Ainut asia, johon keskustelun henkilö on syyllistynyt mielestäni, on elämään oman näköistä elämäänsä. En ymmärrä, mikä siinä on jotain sellaista, johon tulisi puuttua. Pikemminkin tukea.

Mikäli ei toista ihmistä tai yhteiskuntaa vahingoita ja tarkoitusperät ovat kunnioitusta herättäviä, niin tuleeko siihen puuttua? Onko asialla merkitystä palautteen antajalle? Mikä on palautteen hinta sen vastaanottajalle? Kuinka arvotamme onnellisuuden?

Olen ylpeä siitä, että taitoluisteluliitto päätti julkaista juuri tämän henkilön tarinan sivuillaan. Kertoa, että tuemme jokaista ihmistä omalla matkallaan taitoluistelun parissa. Toisin kuin naamakirjan keskusteluissa todettiin, niin minä totean tänään selkäsuorana, leuka kaukana rinnastani olevani Suomalainen. Perustelen ison alkukirjaimen sillä, että uskallan esittää tukeni monipuolisuuden vuoksi. Uskon, että jokaisella on oikeus pyrkiä onnellisuuteen ja mikäli taitoluistelu pystyy tätä tarjoamaan, sen tulisi olla hieno asia. Jotain, josta olla ylpeä niin monella tavalla. Toivonkin, ettei kyseisen henkilön sisälle asettunut siementä, joka saisi epäilemään omaa minuuttaan. Onnellisuus on jotain sellaista, jota kannattaa tavoitella hajaäänistä välittämättä.

Omalla kohdallani prosessi on vielä kesken. Minua ei arvosteltu. Käsittääkseni tarkoitusperät eivät olleet ilkeät. Näin haluan uskoa. Palautteessa oli niin paljon omasta mielestäni hyvää, johon haluan samaistua: Olen tuollainen ja kuinka ihanaa, että joku on sen pystynyt sanoittamaan omasta näkökulmastaan. Mutta ne kaksi sanaa. Ne putosivat multaan sisälläni. En tiedä, mihin se tulee johtamaan, mutta olen varma, että mietin asiaa tulevina päivinä. Pohdin, kuten niin moni lapsi. Vanhus. Äiti. Isä. Tuntematon. Tuttu. Urheilija. Anorektikko. Teini. Aikuinen. Haavoittuva. Ihminen.