Naama umpeen!

Kävelin liikuntapaikalle sisään menneellä viikolla, kun kuulin vieressäni valmentajan sanovan innokkaalle ryhmälle: ”Osaatteko mennä pari riviin ja laittaa naamat umpeen.” En jäänyt seuraamaan toiminnan jatkoa, enkä nähnyt sitä edeltävää tilannetta, mutta jostain syystä jäin miettimään tuota puolikasta huudahdusta. Sen syntyperää. Ihmistä, joka päästi sanat suustaan sekä toiminnan seuraamuksia. Myös itseäni ja omaa reagointiani.

Kulttuuria on vaikeaa ja hyvin hidasta muuttaa. On esitetty, että käyttäytymiskulttuurin muutos tapahtuu aina seuraavalle sukupolvelle, koska vanha koira ei uusia temppuja opi. Ymmärtää kyllä, osaisi, mikäli niin päättäisi, mutta jostain syystä käyttäytymisen ja ajattelumallin muutos arkipäivän elämään ei kestä aikaa vanhemmalla iällä. On kyse sitten terveellisistä elämäntavoista, aivastamisesta käsivarteen kämmenen sijaan tai sitten kommunikoinnista. Niin hyvät kuin huonotkin tapamme ovat juurtuneet syvälle.

Ihmiselle luontaisin ja helpoin tapa omaksua asioita on matkiminen. Sillä tavalla opimme seisomaan, kävelemään, käyttäytymään, näkemään vaivaa tai vaikka kommunikoimaan. Toistamme ympärillämme tapahtuvia asioita. Jopa näkökulmat ja ajattelumallimme on historiamme muokkaamia. Mitä nuorempaan henkilöön päästään vaikuttamaan, sitä kritiikittömämpää vastaanotto on. Sama asia pitää paikkansa ”suljettujen” yhteisöiden kohdalla, joita niin kovin moni urheilulaji tai seuratoiminta ikävä kyllä edustaa.

On tiedossa, että saman mieliset henkilöt työskentelevät näennäisesti tehokkaammin yhdessä. He löytävät toteutettavat ratkaisut nopeammin ja saavat asioita aikaiseksi. Ilmapiiri tällaisessa työyhteisössä saattaa olla loistava, jossa jokainen kokee draivin tunteen.

Sen sijaan eri persoonallisuuksista ja taustoista koottu ryhmä ei työskentele aivan niin nopeasti. He joutuvat keskustelemaan, uskaltavat tuoda erilaisia näkemyksiä esiin ja neuvottelemaan toteutettavasta lopputuloksesta. Punnitsemaan siis toistensa sanoja, tapaa ajatella ja haastamaan omaansa tässä prosessissa. Tässäkin ryhmässä saattaa olla upea tunnelma sekä kokemus työskennellä, mutta erilaiset mielipiteet rakentavat tietyssä määrin myös teräviä kulmia matkan varrelle.

Kumpikin mainituista ryhmistä toimii omalla tavallaan, mutta jälkimmäinen onnistuu lähes poikkeuksetta paremmin ja laadukkaammin. He löytävät innovatiivisemmat tavat toteuttaa tehtävänsä ja usein päätyvät nopeammin siihen toimivimpaan ratkaisumalliin. Erilaisuus tuo siis vaihtoehtoja. Uusia mahdollisuuksia ja työkaluja niin itsensä kuin edustamansa organisaation kehittämiseen. Lopputuloksena toiminnan laatu kasvaa ja tuottaa lisäarvoa niin tekijälle, työyhteisölle, organisaatiolle kuin asiakkaallekin. Kaikki hyötyvät.

Tämän erilaisuuden valjastaminen hyötykäyttöön vaatii kuitenkin paljon uskallusta. Rohkeutta muuttaa omia mielipiteitä ja tahtoa nähdä hyvää toisen henkilön sanoissa. Yksinkertaisesti tunnetta turvallisuudesta ja hyväksynnästä ilman pelkoa tulla leimatuksi typerästä ideasta tai ehdotuksesta. Ei ainoastaan erilaisuuden sietämistä vaan jopa sen kaipaamista.

Ensimmäinen askel kohti laadukkaampaa toimintaa on mahdollisuuden luonti. Kasvattaa diversiteettiä saattamalla eri taustoista tulevia ihmisiä yhteen. Olematta sulkematta ovia omassa organisaatiossa ja elämässä heiltä, jotka näkevät asiat eri tavalla. Näin mahdollistetaan kehittyminen ja parempi huominen, uudet ideat sekä laajempi näkökulma. Avoimuus uutta kohtaan on siis hyve, joka houkuttelee kaivetuista poteroista pois.

Olen monesti mielessäni kiittänyt entistä valmentajaani, joka onnistui vaikuttamaan ajattelumalliini usealla tavalla. Hän sai minut pohtimaan lauseiden syvempiä merkityksiä lainausten kautta. Yksi hänen minulle jakamistaan viisauksista oli taiteilija Henrik Tikkasen toteamus: ”Ellei paremmasta mitään tiedä, keskinkertainen on hyvää, kurja siedettävää, sietämätön mahdollista ja surkea normaalia.”

Urheilijoiden, valmentajien ja organisaatioiden tulee pitää silmänsä auki. Olla avoimia muutoksille. Hakeutua niiden pariin. Avata toimintaansa ja aktiivisesti kaikilla osa-alueilla pyrkiä uudistumaan. Löytämään tietotaitoa ulkopuolelta ja kouluttamaan nykyisiä seura-aktiiveja. Pysymään tämän ajan mukana, ehkä jopa viitoittaa tietä tulevaisuuteen olemalla edelläkävijänä. Muutoin urheilukentällä ei näy valoa tai iloa, vaan todellinen fossiili, joka ainoastaan muistuttaa menneiden aikojen havinasta.

Todellinen kysymys onkin, miten saamme kuulla siitä paremmasta vai saammeko?