Unohdettu voimavara?

Harvoin, jos koskaan saavutetaan täydellistä yksimielisyyttä mistään asiasta. Urheilussa en kuitenkaan muista ketään, joka olisi lähtenyt kyseenalaistamaan enää nykypäivänä alkuverryttelyn hyötyjä. Alkuverryttelyn tarkoitus on valmistaa urheilija suoriutumaan omassa lajissaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Huippusuorituksen perusta luodaan siis jo ennen suoritusta. Tällöin myös pienennetään riskiä loukkaantumiseen, joka on tänä päivänä noussut yhä suuremmaksi syyksi painottaa alkuverryttelyn tärkeyttä.

Silti uskallan väittää, että verryttelyn mahdollisuudet harjoittelussa on suurelta osin aliarvioituja tai jopa täysin unohdettu voimavara. Verryttelyä ei tulisi lähestyä ainoastaan lämmittelynä vaan itsenäisenä harjoitteena, jota ei lasketa minuuteissa vaan tunneissa viikon aikana. Pienellä laskutoimituksella kuutena päivänä viikossa, kahdesti päivässä harjoitteleva urheilija, joka tekee 20min alkuverryttelyn ennen jokaista lajiharjoitusta liikkuu neljä tuntia viikossa lämmittelyn aikana. Tämä tarkoittaa, että kuukauden aikana alkuverryttelyä tehdään 16 tuntia ja vuoden aikana n. 180 tuntia. Mikäli suhteutetaan lämmittelyyn käytettävä aika taitoluistelun melko yleisesti käytössä olevaan lajiharjoitteluaikaan, niin urheilija käyttää 15 viikkoa harjoittelua puhtaasti alkuverryttelyn tekemiseen.

Siis lähes neljän kuukauden harjoittelumäärän. Omaan korvaani tämä kuulostaa uskomattoman suurelta luvulta. Lähestynkin tätä lukua mahdollisuuden kautta: Mikäli suunnittelen valmentajana tuon 20min aktiivihetken parhaimmalla mahdollisella tavalla, niin kuinka paljon urheilijani pystyvät kehittymään enemmän? Kuinka paljon laadukkaammaksi harjoittelu muotoutuu ja mikä on sen vaikutus urheilijan uran aikana?

Mikäli mietitään taitoluistelua tai telinevoimistelua, jossa urheilu-ura on suhteellisen lyhyt ja lapsilta vaaditaan nuorella iällä äärimmäisen haastavia liikesarjoja, niin tuo 20 minuuttia saattaa nousta ratkaisevaan asemaan kehittymisessä. Kilpailemaan taidetaan aloittaa kummassakin lajissa karkeasti seitsemän vuoden iässä -jopa aikaisemmin. Ainakin taitoluistelun kohdalla alakoulun jälkeen luistelijan tulisi osata jo tietyt haastavat elementit, jotka mahdollistavat etenemisen lajissa kohti kansainvälisiä kenttiä. Tuon kuuden vuoden aikana alkuverryttelyn osuus harjoittelusta on n. 700-800 tuntia. Se vastaa ammattiurheilijan noin yhden kokonaisen vuoden harjoittelumäärää.

Tämä alkuverryttelyn määrä ja kehitys, jonka se tuottaa saattaa olla sellainen, että mikäli se jää urheilijalta tekemättä, niin sitä on mahdotonta enää kiriä kiinni loppu-uran aikana. Tästä syystä huomaan tulevani hieman surulliseksi aina, kun huomaan urheilijan, joka tekee ”alkuverryttelyä” hieman sinnepäin. Jokainen meistä valmentajista varmasti tietää tapauksen, jossa alkuverryttely koostuu pienestä hölkästä ja laiskoista jalan heilautuksista, jotka eivät etene tarpeeksi pitkälle tehdäkseen sanottavaa vaikutusta urheilijan keholle.

Näistä syistä johtuen, valmentajan velvollisuutena on pystyä rakentamaan riittävän mielenkiintoisia, haastavia ja motivoivia alkuverryttelyohjelmia. Se vaatii mm. aikaa, paneutumista, luovaa ajattelua sekä tietysti uskallusta ja avointa mieltä lähteä kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja. Ei ainoastaan valmentajan puolelta vaan myös urheilijoiden kohdalla. Tuo avoin mieli tulevaan ja pieni lisäpanostus ennen varsinaisia harjoituksia saattaa mullistaa yksittäisen urheilijan harjoittelun, kehityksestä puhumattakaan.

Rohkaisenkin kaikkia lähestymään alkuverryttelyä, ei ainoastaan lämmittelynä vaan harjoituksena, josta on löydettävissä lisätehoa ja -hyötyä omaan harjoitteluun.