Viimeaikaisten tapahtumien johdosta en voi olla ajattelematta taitoluistelun tulevaisuutta ja nykytilaa. Tällä kertaa en aio puuttua siihen paljon julkisuutta saaneeseen tapaan valmentaa vaan ongelmaan, joka johtaa omalta osaltaan jatkuvasti uusiin ongelmiin lajin parissa.

Puhun urheilujohtamisesta. Sitä tulisi löytyä niin valmentajilta itseltään, mutta varsinkin työnantajan ja lajiliiton puolelta. Viimeisen viikon tai kahden aikana olemme saaneet lukea, kuinka kaksi valmentajaa ovat saaneet kurinpitolautakunnalta sanktion: Toinen vuoden mittaisen kilpailukiellon, toinen varoituksen siitä, ettei ollut puuttunut toisen valmentajan toimintaan vaan sallinut sen jatkua vuosia. Viime syksynä mediassa pitkään pyöri tapaus, jossa valmentaja oli syyllistynyt seksuaaliseen hyväksikäyttöön valmennettaviensa kohdalla. Yhdistävä tekijä tapauksissa: taitoluistelu. Myös muiden lajien osalta on ollut uutisointia, mutta keskitytään nyt taitoluistelumaailmaan.

Kaiken varalta totean, että ylläolevan olen ymmärtänyt mediassa olleen uutisoinnin nojalla. Todella toivon, että edellä olevassa kappaleessa olisi suuri asiavirhe ja väärinkäsitys, mutta epäilen kovasti, että näin olisi. Kirjoitan tätä siis puhtaasti mediatietojen ja omien muistikuvieni varassa.

Uutisointia seuratessani olen yhä enemmän alkanut ihmettelemään, kuinka asiat on päästetty tähän pisteeseen. Kuinka monta shokeeraavaa uutista on vielä luvassa? Missä on julkisuuskuvan ja myös itse toiminnan hallinta, jota johtoportaan pitäisi johtaa ja vaalia.

Kummatkin edellä mainituista väärinkäytöksistä tulivat julkisuuteen vasta median kautta. Liiton virallinen kanta on yhtenä päivänä, että valmentaja saa jatkaa tehtävässään ja seuraavana päivänä, että johtopäätöksiä tulisi sittenkin tehdä. Perjantaina uutisoidun tiedon mukaan, kyseisen seuran hallitus on päättänyt erota, sillä seura on kokonaisuudessaan jakautunut puolesta ja vastaan päävalmentajan kohtalosta päätettäessä.

Toiminta itsessään vaikuttaa ulkopuolelta katsottuna tuuliviiriltä syysmyrskyssä, jonka sateinen ryöpytys on kestänyt lokakuulta aina tänne asti. Alati muuttuvana toimintana, josta ei löydy muuta varmuutta kuin se, ettei huomennakaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Mikäli on ollut tietoinen tämän koko luokan asioista -ei viikkoja tai kuukausia, vaan reilusti yli vuoden päivät ei toiminnan tai tiedottamisen tulisi näyttää tältä.

Oman käsitykseni mukaan johtoasemassa oleville henkilöille ei makseta niinkään työntekemisestä vaan erityisesti vastuunkannosta. Siitä, että heillä on selkeä visio, mitä tulisi tehdä ja miten sinne tullaan pääsemään. Valon näyttämisestä tiellä kohti villakoiran ydintä ja sieltä takaisin kohti sovittuja tavoitteita. Olen aina ollut sitä mieltä, että jaettu vastuu ei ole kenenkään vastuu. Kysynkin, että kuka on se, joka kantaa vastuun taitoluistelussa kaikesta tapahtuneesta, kenellä on se visio ja keinot johdattaa laji kohti parempaa tulevaisuutta niin isommassa mittakaavassa kuin yksittäisessä seurassa?

Me valmentajat pyrimme varmasti hoitamaan omat työmme, mutta renki vaatii aina isännän. Olisiko jo aika uudistaa kulttuuria ja todeta, että tarvitsemme ammattimaista johtamista urheilussa -anteeksi, taitoluistelussa. Osa urheilusta on jo päässyt ammattimaisen urheilujohtamisen makuun ja varmistanut, että siihen myös löydetään rahoitus. Kunpa jokin tällainen laji olisi tarpeeksi lähellä, jotta esimerkkiä näkisi!

Mielestäni Suomessa taitoluistelu on polkenut paikallaan kehityksessä. Viimeisen noin 10-vuoden taitoluistelun arvokilpailujärjestelyistä on tullut n. 4,8M€ positiivinen tulos. Itselleni ei vieläkään ole täysin selkeänä, mihin nuo rahat ovat menneet tai suunniteltu käytettäväksi. Mielenkiinnolla kuitenkin seuraan uutisointia, mitä jalkapallo aikoo tulevalla voittopotillaan tehdä.

Minulla ei ole valmiita ratkaisumalleja olemassa oleviin ongelmiin, mutta jos yksi asia on varmaa niin se, että taitoluistelu tarvitsee muutosjohtamista. Harrastelijat ja vanhemmat eivät voi kantaa vastuuta ammattilaisten toiminnasta eikä kenenkään pidä myöskään olettaa, että heillä olisi vaadittavia taitoja toimia kyseisissä positioissa. Heitä ei voi siitä syyttää ja jossain määrin, jopa ymmärrän luisteluseuran hallituksen päätöstä erota paikaltaan. Oma henkilökohtainen ennätykseni työnantajaseuran puheenjohtajan paikan vaihtumisessa on muistaakseni neljästi kolmen vuoden aikana.

Muutos on mahdollisuus ja toisinaan välttämättömyys. Tarvitaan vahvaa näkemystä pyrkiä uuteen ja myös taitoa nähdä, mitä kyseinen ala vaatii menestyäkseen nyt ja tulevaisuudessa. Kuinka luoda jo menetetystä aihiosta kukoistava liiketoimintamalli ja pitää pyörät pyörimässä. Lauri Ratia on jo varattu, mutta hänkin varmasti aloitti ei tunnettuna johtajana joskus aikoinaan. Nyt olisi jo aika alkaa luomaan taitoluisteluun niitä persoonia, jotka pystyvät ja uskaltavat tarttua asioihin. Omaavat ammattitaitoa johtaa ja puuttua epäkohtiin. Urheilujohtajien tulisi olla tämän hetken muutosjohtajia. Ongelmana vain on, ettei taitoluistelussa ole urheilujohtajia ja siitä tämänhetkiset ongelmatkin ovat taitaneet osaltaan johtua.

Valmentaminen ja taitoluistelu on ollut mediassa syksyn aikana melko voimakkaasti esillä. Osittain uutisointiin liittyen, olen monesti aloittanut tämän kirjoituksen kirjoittamisen, mutta jättänyt sen yhtä usein kesken. Pelkuruutta todeta asiat, kuten ne ovat, mutta myös lapsenomaista uskoa siitä, ettei todellisuus ole niin synkkää, kuin siitä maalataan. Hiljaisuus tuntui oikealta tavalta käsitellä aihetta omalta puoleltani. Ainakin usein se voitti sisäisen ääneni. Tänään kuitenkin sain puhelun, joka sai minut surulliseksi.

Olemalla hiljaa, asiat eivät muutu. Siksi niistä pitää voida keskustella. Määritellä uusi normi ja seistä yhtenäisenä sen takana. On suurta viisautta pystyä myöntämään omat heikkoutensa ja virheensä. Elämä on täynnä niitä, mutta niistä pitää myös oppia. On typeryyttä tehdä sama virhe kahdesti ja suoranaista piittaamattomuutta toimia tavalla, joka on kaikissa medioissa, keskustelupalstoilla ja julkisessa keskustelussa sekä eettisissä säännöissä toimintamallina tyrmätty.

Urheilu on yksi niistä harvoista saarekkeista yhteiskunnassa, jossa on mahdollista muuntautua täysin lyhyessä ajassa. Uramuutos urheilijasta valmentajaksi saattaa parhaimmillaan käydä yhdessä yössä. Joku saattaa ajatella, että koska minulle maksetaan toiminnastani ja saan siitä elannon, se tekee minusta ammattivalmentajan. Tämä ei pidä paikkaansa. Kuten ei myöskään se, että käy hienot yliopistot, kouluttautuu maailman ääriin ja toteaa olevansa valmis tositoimiin. Roskaa sanon minä.

Ammattimaisuus mitataan ennen kaikkea henkilön toiminnan perusteella. Mitkä nämä mittarit ovat, jokainen voi päättää omien arvojensa mukaisesti. Itselleni yksi ohjaava tekijä on puhtaasti valmentajan ja valmennuksen määritelmä.

Sana ”coaching” eli valmentaa juontaa alkunsa vaunu-sanaan. Brittienglannissa sana valmentaja eli ”coach,” tarkoittaa bussia. Sanojen taustalla on siis ajatus auttaa ihmisiä siirtymään aloituspaikasta seuraavalle pysäkille. Kuljettaa henkilöitä heidän itsensä valitsemaan suuntaan.

Maclennan (1999) on määritellyt valmennuksen (”coaching”) seuraavalla tavalla vapaasti suomennettuna: ”Valmennus on prosessi, jossa yksittäinen henkilö auttaa toista; avaa lukkoja heidän luontaisten kykyjen edestä; suoriutuakseen, oppiakseen ja onnistuakseen; lisätäkseen tietoisuutta asioista, jotka määrittävät yksilön toimintakyvyn; kasvattaakseen toisen vastuullisuuden tunnetta omasta suorituksestaan; lisätä itseohjautuvuutta; tunnistaa ja poistaa sisäisiä esteitä onnistumisen edeltä.”

Näihin määritelmiin pyrin omalla toiminnallani niiden urheilijoiden kanssa, joiden kanssa saan tehdä yhteistyötä. En aina siinä onnistu, mutta lupaan yrittää huomenna entistä paremmin ja viisaampana.

Pysyin osittain hiljaa syksyä leimanneesta keskustelusta -kuten suurin osa valmentajista, sen takia, että olen voimakkaasti sitä mieltä, että taitoluistelun valmennuskulttuuri on pääosin terveellinen ja hyvä kasvuympäristö suurimmalle osalle lapsista, nuorista ja aikuisista toteuttaa rakastamaansa lajia. Tästä pitää huolen ammattimaisesti toimivat valmentajat lajin parissa. On kuitenkin täysin väärin väittää, että taitoluistelu olisi säästynyt täysin elämän varjopuolilta. Siitä saamani puhelu kertoi.

Haastan jokaista ohjaajaa ja valmentajaa miettimään valmennusfilosofiaansa. Oman toimintansa tasoa ja motiiveja. Vuorovaikutusta urheilijoiden ja asiakkaidensa kanssa. Omassa sanakirjassani ammattini määritellään esittämälläni tavalla. Sen mukaan lupaan toimia.

Väitän, että menestyväksi urheilijaksi kasvaminen vaatii rohkeutta olla utelias. Tällöin urheilija pitää mielensä auki, haluaa löytää uusia tapoja ja kokea elämyksiä. Oppia asioita, joita ei ole edes tiennyt kaipaavansa. Ei ainakaan ennen, kuin on elänyt sen huomisen päivän, joka on avannut silmät. Sen adrenaliinipurskahduksen takia kannattaa toisinaan jopa riskeerata enemmän, mitä olisi varaa menettää. Tehdä virheitä. Heittää nopat pöydälle ja odottaa jännityksellä tulevaa.

Haastan valmentamiani urheilijoita tavoittelemaan sitä, mistä he eivät vielä tiedä mitään. Se on myös elämäntapa, johon olen päättänyt uskoa. Haasteena on: miten tavoitella jotain sellaista, mitä ei välttämättä osaa edes kaivata?
Mielestäni se vaatii lapsenomaista iloa, uskoa ja ennen kaikkea itsensä altistamista uusille ärsykkeille. Sitä uteliaisuutta siis. Virheiden sallimista ja ehdottomasti jopa hyväksymistä. Kasvutarinan rakentamista epäonnistumisista ja erehdyksistä, mutta myös menestyksen siemenistä.

Elämä ja urheilu-ura ovat prosesseja. Virheet sen aikana tulee minimoida, mutta ei missään nimessä eliminoida. Erehdykset ovat hyväksi. Ne ohjaavat eteenpäin, koettelevat uskoa ja määrittävät elämänkatsomusta uudelleen. Useat huippu-urheilijat nimeävät juuri vastoinkäymiset ja loukkaantumiset käänteentekeviksi hetkiksi heidän urallaan. Ne ovat hetkiä, jotka pakottavat arvioimaan omaa toimintaa. Tärkeää tässä kokonaisprosessissa on, ettei tunne jäävänsä yksin. Jokainen, jopa se vahvin yksilö kaipaa tukea ollakseen vahva. Saavuttaakseen parhaimpansa.

Urheilupsykologian käyttö Suomessa on edelleen varsin vähäistä. Useat kuvittelevat sen keskittyvän ainoastaan ongelmien ratkaisuun - siitä ei ole kyse. Käyttääkseen psyykkisen valmennuksen konsulttia apuna harjoittelussaan ei urheilijalla tarvitse olla ongelmia. Kyseessä on harjoittelumuoto, jolla pyritään mahdollistamaan urheilijalle tarvittavat kyvyt huippusuorituksen synnyttämiseen. Samalla tavalla, mitä millä tahansa harjoittelun osa-alueella pyritään kehittämään.

Tavoitteenasettelu on yksi urheilun peruskulmakivistä, jonka pitäisi antaa suuntaa urheilijan harjoittelulle. Ohjata tekoja, antaa motivaatiota ja luoda myös uskoa tulevaan onnistumisten kautta. Kuitenkaan tärkeintä ei ole asettaa tavoitteita vaan saavuttaa harmonia noiden tavoitteiden takana.

Tavoitteenasetteluun kuuluvat erottamattomasti myös, miten tavoitteita käytetään arkipäivän tilanteissa hyödyksi ja kuinka vahvasti urheilija itse sitoutuu tavoitteidensa saavuttamiseen. Oman kokemukseni mukaan tavoitteita kyllä asetetaan urheilussa, mutta kokonaisprosessia ei joko osata käyttää hyödyksi tai sitten siihen ei vain riitä valmentajalta enää aikaa paneutua.

Tämä on vain yksi esimerkki toistuvasta tilanteesta, jossa psyykkisen valmennuksen konsultti voi auttaa urheilijoita ulosmittaamaan laadukkaampaa harjoittelua, joka ajansaatossa näkyy kehittymisenä lajitaidoissa nopeammin ja paremmin. Psyykkisessä valmentautumisessa on kyse ennen kaikkea harjoittelusta, joka auttaa urheilijaa saavuttamaan parhaan mahdollisen itsensä urheilijana.

Etsittäessä tapaa päästä eteenpäin, niitä kuuluisia askelmia seuraavalle tasolle, kannattaa silloin tällöin olla utelias. Se luo lähes varmasti epämukavuuden tuntemuksia uudesta tai, jopa silmienpyörittelyä ulkopuolisten toimesta, mutta sisältää myös mahdollisuuden jostain suuremmasta. Taidoista, joista on hyötyä niin urheilussa kuin koulu- ja työelämässäkin. Tätä uteliaisuutta ja avointa mieltä kaipaan urheiluun lisää monin tavoin.

Itsepetoksen määrällä ei ole rajoja. Aina on kaikelle jokin syy. Todellinen, kuviteltu tai keksitty. En pidä ilmiselvän totuuden muuntelusta. Eivät voittajat selittele, miksi muut olivat huonompia. Voittajat voittivat, koska he tekivät jotain paremmin kuin muut. Niin yksinkertaista se on: On ihmisiä, jotka harjoittelevat ja niitä, jotka toteavat kovaan ääneen, miksi noin ei voi tehdä. Uskallan väittää, että jokainen meistä turvautuu selittelyyn sopivan paikan tullen. Tai ainakin minä viime aikoina. Perkele.

Tommy Tabermann aikoinaan esitti oman teoriansa haaveilijoista ja unelmoijista. Haaveilijat odottavat ihmettä tapahtuvan. Luovat pilvilinnoja itselleen ja odottavat kaiken tapahtuvan itsestään. Tuuli vain tulee sotkemaan suunnitelmat ja täytyy aloittaa alusta. Siis odottaa sopivaa pilveä kohdalleen, jossa taas näkee haaveensa. Ongelmana tässä vain on, että pilvet ovat ohimeneviä ja alati muuttuvia. Valmista ei tule. Unelmoijat sen sijaan tarttuvat tiileen ja kuraan lähtien rakentamaan omaa unelmaansa. Sitä tulevaisuutta, johon he haluavat päätyä. Kuvittelin aina kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Kuvittelin.

Kymmenen vuoden tauko tanssiharjoittelusta saa kenet tahansa nöyräksi. Minut se sai polvilleen. Ymmärtämään itsepetokseni, kuvitelmani vääräksi. En sitä ensin nähnyt, mutta tunsin kyllä häpeän hiipivän sisälleni. Silmäni näkivät tanssin muodot, koin sen tunteen ihollani, ymmärsin mitä minun tulee tehdä ja suuni sanoi: perhana, ei onnistu.

On hyvä haastaa itseään, mutta minä aloin selitellä. Selkä ei taivu, olkapää ei pidä, ranteet ovat liian jäykät ja liikkuvuus ei enää riitä. Totta kyllä, mutta pitääkö se täysin paikkansa? Enkö pysty vai keksinkö syitä miksi en pystyisi? Omalla kohdallani päädyin jälkimmäiseen.

Onko kyse laiskuudesta, mukavuudenhalusta vai kenties häpeän tunteesta, kun haluaa selitellä asioita? Tätä jäin miettimään edellisen tanssituntini jälkeen. Ihmisen kenties suurin vietti on selviytyminen. Tähän evoluutio on meidät ajanut. Selvitä hengissä, selvitä loukkaantumatta, selvitä menettämättä kasvojaan. Pitää arvokkuutensa ja olla mukana ryhmässä. Laumaeläin.

Carol Dweckin ”fixed mindset” on laajalti tunnettu käsite. En tiedä sen suomenkielistä käännöstä. Kenties suljettu mieli on lähinnä sitä.  Tällainen ihminen kokee olevansa juuri sellainen, mitä hän sillä hetkellä on. Omaa taidot, jotka ovat ennalta määrätyt, joita ei jälkikäteen harjoittelemalla voi muuttaa. Kykenemätön kehittymään, kritiikki osuu suoraan sydämeen ja hiekanmuru estää matkan etenemisen kohti unelmia. Tunnistin itseni. Selvitä hengissä. Sitä yritin selittämällä kykenemättömyyttäni. Taannuin haaveilijaksi katsomaan taivaalle, kun muut toteuttivat liikekieltään. Elivät tätä hetkeä. Nauttivat haasteesta.

”Growth mindset” on itsepetokseni vastakohta. Nautinto haasteesta, itsensä kehittämisestä ja matkasta eteenpäin oppien uutta. Havahduin ymmärtäessäni tekeväni samaa, mitä niin moni urheilija tai valmentaja: keksin syitä miksi en kykene, pysty tai tee. Koin valaistumisen hetken. Harjoittelemattomuus heikentää. Urheilija kaipaa haasteita päästäkseen huipulle. Valmentajan tulee potkia itsensä ulos mukavuudenhalustaan. Kerran osatun on helppo menettää pilvien mukana taivaalle. Virheitä sattuu jokaiselle. Ne kuuluvat elämään ja niistä voi oppia, jos niistä ymmärtää oppia. Reflektoida ja kehittää itseään. Unelmoida.

Haluan löytää itsestäni uudelleen tuon naiivin ja intohimoisen harjoittelijan, joka ei pelkää todeta, ettei osaa jotain. Tuntea haasteen edessäni, vaikka se tarkoittaisi uudelleen tai uuden opettelua. Toteamista, etten osaa vielä, mutta antakaa minulle aikaa. Pääsen sinne kyllä. Mieleeni tulee Mary Anne Radmacherin sanat: ”Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo… huomenna yritän uudelleen.”

Aina silloin tällöin löydän itseni saman aiheen ääreltä: Miten mitata onnistuminen? Milloin voidaan todeta, että näin sen kuuluikin mennä? Osakeyhtiöiden kohdallahan tuo on äärimmäisen helppoa, jopa lakiin kirjattu. Voiton tuottaminen osakkeen omistajille on ainoa peruste yhtiön olemassaololle, ellei muuta ole yhtiöjärjestyksessä sovittu. Mitä tämä urheilun kohdalla tarkoittaisi? Onko olemassa yleismaailmallista vastausta urheilun saralla? Milloin urheilu itsessään jää voitolle vai onko kyseessä vain henkilökohtaisia voittoja?

Kysymys on omalla kohdallani tuottanut moniulotteisia vastauksia. Pohdintoja, joissa tietysti selitän itselleni omia epäonnistumisiani paremmiksi niin valmentajana kuin ihmisenäkin. Silti huolestuneena katson vierestä, kuinka enenemissä määrin arvostetaan ainoastaan sitä ilmiselvintä vastausta: Voittojen määrää. Ymmärrän voittojen tavoittelun ammattiurheilussa, varsinkin avoimien taitolajien kohdalla, jotka kamppailevat sarjapisteistä. Tällöin heikompi joukkuekin voi lähteä kentältä voitokkaana ja valmentaja saa edelleen pitää työpaikkansa. Tuossa tapauksessa urheilijat ovat ammattilaisia. Heitä ei kehitetä, vaan itse joukkuetta kehitetään. Mikäli olet tarpeeksi hyvä, saat pitää paikkasi joukkueen sisällä.

Taitoluistelun kohdalla voiton määritelmä itsessään tulisi määritellä uudelleen. Taitoluistelu ei pääsääntöisesti elä ammattiurheilun puolella Suomessa, vaan harraste- ja kilpaurheilun ehdoilla. Kamppailemme monien muiden lajien kanssa samoista harrastajamääristä ja ennen kaikkea tyytyväisistä asiakkaista eli lapsista ja nuorista. Otetaanko tämä taitoluistelussa huomioon ja jos, niin miten?

Taitoluistelun harrastajamäärät ovat Suomen Taitoluisteluliiton vuosikertomuksen (2017-18) mukaan nousseet vuosien 2013-18 aikana n. 1000 lisenssinhaltijalla (vastaa alle 10% nousua). Tämä kaikki on positiivista tietenkin, mutta vertailun vuoksi voimisteluliitto on kasvattanut lisenssinhaltijoita samalla aikajänteellä yli 8 000 ihmisellä (toimintakertomus 2017). En tiedä, mitä voimisteluliitto on tehnyt eri tavalla, mutta he ovat kuitenkin saaneet tuplattua lajin lisenssimäärän. Se on kunnioitettava saavutus näin lyhyellä aikajänteellä.

En peittele, ettenkö olisi huolestunut taitoluistelun nykytilasta Suomessa -ja kyllä, olen täällä Kreikassakin tietoinen juuri saavutetusta EM-mitalista. Se oli hieno saavutus koko EsJt:n tiimiltä sekä ennen kaikkea Viveca Lindforsilta. Olen huolestunut taitoluistelun maineesta, lajin mediaseksikkyydestä sekä ylipäätään kilpailukyvystä muihin lajeihin nähden.

On ollut virkistävää seurata taitoluistelua viimeiset puoli vuotta ulkopuolelta. Laji, jolla kuvittelin olevan puhtoinen imago, onkin jotain aivan muuta. En ole laskenut, mutta uskallan veikata lajilla olleen enemmän negatiivista kuin positiivista julkisuutta viimeisen vuoden aikana mediassa. Olympiavalintojen kärhämä, Kiiran urheilijaelämänkerta, autoritäärinen valmennustyyli lajin sisällä ja kehonkuvan vääristyminen ovat vain esimerkkejä, joihin itse olen törmännyt.

On totta, että lajista on uutisoitu myös positiivisesti, mutta kuinka monta positiivista palautetta täytyy olla, jotta ihmiselle jää positiivinen muistijälki? Omaan koulutukseeni nojaten ja hieman tutkimuksia soveltaen vastaan suhdeluvun olevan noin 5:1. Millään matematiikalla en ole päässyt tuollaiseen suhdelukuun taitoluistelun uutisoinnissa.

Selvyyden vuoksi totean, etten ole ylisanojen tai mielistelyiden kannattaja. On kyse sitten huippu-urheilijasta, harrasteluistelijasta tai aikuisharrastajasta, on ensiarvoisen tärkeää tarjota heille kaikille mahdollisuus elämykselliseen toimintaan. Taitoluistelua tulisi uudistaa tuotteena, jotta voimme kilpailla niin kansainvälisillä kilpakentillä kuin myös kotimaan harrastemarkkinoilla. Lyhykäisyydessään tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi, että pojille tarjottaisiin ensisijaisesti muita kuin pinkkejä treenikamoja, luistelija- ja ohjaajakoulutus tapahtuisi kannustuksen ja ilon kautta sekä seurojen välinen yhteistyö oikeasti ottaisi tuulta allensa.  Kenties todellisen voiton ja onnistumisen määritelmä taitoluistelussa pitäisikin mitata lopettaneiden luistelijoiden halukkuudella tuoda oma lapsensa lajin pariin.

 Suosittelen opintovapaan ottamista kaikille lajin parissa työskenteleville. Se on avannut ainakin omia silmiäni.